Seurojen rahat eivät köyhän lasta liikuta

Ylen välittämän uutisen mukaan ”Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas) on myöntänyt Suomen Liikunta ja Urheilu ry:lle miljoonan euron lisätuen paikallisen seuratuen kehittämiseen. Hän kertoo, että lisäpotti osoitetaan suoraan seuratoiminnan ja alueellisten akatemioiden toiminnan tukemiseen.

- Se on työtä vähävaraisten perheiden ja lasten puolesta. Se on työtä maahanmuuttajaperheiden lasten puolesta. Se on työtä sen puolesta, että entistä enemmän seuroissa voisi olla myös ammattimaisia koulutettuja valmentajia tekemässä seuratason valmennustyötä ja kasvatustyötä”, sanoo ministeri.


Miljoona euroa kerättiin sieltä täältä pienistä puroista, kertoo Arhinmäki. Jos miljoonan kerääminen on näin helppoa, niin miksi ihmeessä maasta ei poisteta leipäjonoja?


Viimeisimmän tiedon mukaan on suomalaisten toimeentulovaikeuksissa olevin perheiden määrä kasvanut 50 000:lla viimeisen vuoden aikana. Kaikkiaan näitä perheitä tässä maassa on 650 000.


Täällä ruhonjuuritasolla näyttää kovin kummalliselta, että kilpaurheiluun panostetaan kokonainen lisämiljoona ja sen uskotaan olevan avuksi syrjäytettyjen lapsien saamiseksi kilpaurheilun pariin.


Nämä lapset joutuvat jo kilpailemaan päivittäin olemassaolostaan. Siinä on kilpailua ihan riittämiin.


Jos lapset jotain kaipaisivat, niin tällä lisämiljoonalla ei ole siihen mitään vaikutusta. Sillä palkataan vain entistä enemmän valmentajia ja köyhien kakarat saavat liikkua ihan niin kuin ennenkin tai olla liikkumatta.


Seurojen tarjoamat valmennukset maksavat jo nyt niin paljon, että vain harvalla on varaa, kun mukaan on pakko laskea kuljetukset ja kaikenlaiset varusteet plus muut kiertomatkat, jotka väistämättä kuuluvat asiaan.


Pelkästään uimahallien sisäänpääsymaksut ovat nousseet nykyisin jo niin korkeiksi, että köyhän perheen huoltaja joutuu katsomaan massiin pari kertaa ennen, kuin pakkaa lapsensa autoon ja lähtee uimaan.


Kun pelkät sukset ja luistimet haetaan kierrätyskeskuksesta, niin mihin tarvitaan näitä valmentajia?


Suomessa on 50 000 nuorta, jotka ovat kokonaan syrjäytetyt yhteiskunnasta. Mitä tekevät urheiluseurat?

Helvetti ovat Toiset

Helvetti ovat Toiset, sanoo Jean-Paul Sartre (Suljetut ovet).

”Siirtolaiset ovat muukalaisia, jotka eivät oikein viihdy yksinään, Juksu sanoi. Siksi he kerääntyvät yhteen kuin muurahaiset ja riitelevät keskenään.” (Muumipapan urotyöt).

”Täälläolo on itsessään olemuksellisesti kanssaolemista.” (Martin Heidegger: Oleminen ja aika)

Nämä ajatukset löytyvät Jukka Laajarinteen kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus luvun ”Toisinaan hankalat perheet” alusta.

Ihminen sosiaalistuu ihmiseksi yhteydessä toisiin ihmisiin. Susien kasvattamista lapsista tulee susia, vaikka he olisivat syntyjään hemuleita.

Ihmisen yhdessäolo on aina huolehtimista. Se on toisiin ihmisiin reagoimista ja toisista välittämistä. Aivan kuten ihmisistä voi huolehtia ja heidän puolestaan voi huolehtia, voi myös esineistä tai niiden puolesta voi huolehtia.

Joskus huolehtimista voi olla myös silleen jättäminen. Silti yksinäisyyteenkään ei voi vetäytyä ilman Toista.

Yhdessäolon moninaiset muodot voivatkin löytyä siitä, että ihminen oppii kuuntelemaan muita ja että hän oppii kuuntelemaan itseään.

Kun maailmassa globalisaation myötä erilaiset ihmiset entistä useammin joutuvat kohtaamaan tuntemattomia, olisi kohtuullista, että jokainen pitäisi itsensä avoimena myös yksinäisyydessä.

”Ideologiset aitaukset ovat vaarallisia, kuten myös eräs kummitustalo-teatterin alkuperäisistä asukkaista voi kertoa. Teatterirotta Emma on joskus ollut naimissa näyttämömestari Vilijannen kanssa, mutta nyt tätä ei näy missään.

- Missä Emman mies nyt on? Muumipeikon äiti kysyi.

- Hän on kuollut, Emma vastasi arvokkaasti. Hän sai rautaesiripun päähänsä ja molemmat menivät nuuskaksi.”

(Jukka Laajarinne, Muumit ja olemisen arvoitus, Atena Kustannus Oy 2011)

Vanhanajanjoulu

Sodan jälkeen meillä säästettiin joulupaperit seuraavan vuoden lahjoja varten ja paketit sidottiin punaisella villalangalla. Jokainen sai vain pari lahjaa, isä Klubi-askin. Se oli rikasta aikaa. Yhtenä jouluna tuli polkupyörä. Siitä pitäen Hermes on ollut lempijumalani: Kenkäni siniset ja siivelliset.

Me tehtiin joulukoristeet itse: kirjavia paperirinkuloita pitkät rimpsut, lumitähtiä ikkunoihin ja pumpulipilviä lumeksi kuusen oksille. Muutama lasinen pallo oli ja punainen käpy. Hohtava, mykkä lasilintu. Vanhoista lehdistä leikattiin tonttuja ja pukinkuvia, jotka liimattiin perunalla kauppapaperista tehtyyn vihkoon. Parhaat kuvat kopioitiin steariinilaatoille ja pantiin talteen
litteään kerrastolaatikkoon.

Kuusessa poltettiin bengaalitikkuja ja oikeita kynttilöitä. Niitä piti vahtia silmä kovana. – Ei saa jättää kynttilöitä yksin, sanoi äiti. Isä pani tulitikun sähkömittariin ja valot ploosasivat koko joulun yötä päivä pihalla ja kellarissa asti. Jouluaamuna äiti heräsi varhain laittamaan valkean viiteen kynttilään kamarin ikkunalle tervehdykseksi joulukirkkoon menijöille.

Viikko ennen joulua haettiin sementin ja mullantuoksuisesta perunakellarista omalla kasvimaalla kasvatetut juurekset, joista äiti paistoi monta päivää laatikoita ja hakkasi puukaukalossa petkelillä rosollia, jota syötiin loppiaiseen asti etikan ja lasimestarinsillin kanssa. Isä tahtoi lipeäkalaa, mutta siihen eivät muut koskeneet. Lihaa oli vain mausteeksi. Usein pieni kirpale kinkkua, josta sai kapean siivun joka aterialla. Suolasilakka oli tavallisin joulukala.

Äiti leipoi hymyellen kymmenen litran punaisen emaliämpärin täyteen piparkakkuja. Voita ei ollut lehtitaikinaksi asti, vaan joulutortut tehtiin perunataikinasta, johon perunan sekaan sekoitettiin vain ripaus voita ja jauhoja. Torttujen sisällä oli joko omenaa tai luumua. Tortut olivat puolikuunmuotoisia taskuja ja maistuivat taivaallisilta. Pullapojat nauroivat rusinahampailla.

Koulun joulujuhlassa leikittiin tip-tap-tipa-tap-tipe-tipe-tip-tap, esitettiin yksinlaulua ja lausuntaa. Joulukuvaelmakin kuului asiaan ja tietysti tiernapojat. Kuusi ulottui kattoon asti ja siinä paloi ainakin sata kynttilää. Juhlan lopuksi saatiin joulutodistukset ja paperipussit, missä yleensä oli tuoksu, omena, pipari ja pari Fazerinsekalaista, ei koskaan kiskiskarkkia.

Ennen aattoa tuli radiosta joululahjavalvojaiset, joita kuunneltiin radion hehkuvassa valossa. Ikkunaan oli ripustettu punainen, paperinen joulutähti. Virkattiin viimeisiä patalappuja ja kudottiin kintaita pukin konttiin. Lapset eivät silloinkaan niin välittäneet pehmeistä paketeista, mutta silti oltiin kiitollisia jokaisesta laamapaidasta.

Vielä nytkin minä poltan kynttilöitä messinkisessä enkelikellossa, missä enkelit kilisten kiertävät ikuista kehäänsä, sillä ilman sitä ei minulle joulua tule. Yhä edelleen minä yritän tavoittaa sen harhan, että enkelit yhtäkkiä vaihtavat suuntaa.

Joulun alla minä kiersin pitkin syrjäkyliä myymässä joulukortteja ja ottamassa vastaan joululehtitilauksia. Joulun alla piti tehdä uusi kierros, kun toimitin tilatut lehdet asiakkaille. Mikään tehokas myyntitykki minä en ollut, vaikka yleensä kaupat säälin ja myötätunnon ryydittäminä syntyivätkin. Varovasti minä koputin oveen, jota vähän raotin ja kysyin: - Ei täti joulukortteja ostaisi?

Hyvää Joulua ja Rauhallista Uutta Vuotta!

Tähdet, tähdet ja lähiruokaa

Vuorotellen oli mentävä. Vietävä tyhjä maitokannu naapurin verannan pöydälle, mistä sen sai täysinäisenä hakea. Eteisessä tuoksui ruisleipä ja joskus sellainen oli lämpimäisenä kannun päällä hakijaa tervehtimässä. Makoisaa oli leipä, suolaista ja makeaa.

Kannuja oli kaksi: kolmen litran alumiinikannu ja kahden litran valkoinen emalikannu, jonka laitoja kiersi sininen rantu. Maito oli kermaista ja vahvaa. Kun lehmät keväisin laskettiin laitumelle, maitoon tuli apilan maku.

Sinä päivänä oli minun vuoroni hakea maito.

Pari kolme kertaa vuodessa isä hankki jaloviinapullon, mistä meille lapsille annosteltiin jälkiruokalusikallinen päivässä ruokahalua antamaan ja riisitautia torjumaan.

Isän kasvot olivat totiset, mutta hän vilkaisi silmäkulmastaan äitiin kuin silmää iskien, kun hän otti pullon kaapista. Hän kaatoi mustaa kahvia pannusta kuppiin ja laittoi siihen lusikan.  Viinaa hän kaatoi niin kauan, että lusikka tuli jälleen näkyviin. Sokeri suli vielä kupissa, kun hän sekoitti.

- Maista, hän sanoi ja ojensi kupin minulle. Suuhuni levisi suloinen, polttava maku. Vatsassa tuntui lämpö. Join koko kupillisen yhteen menoon, vaikka isä yritti estellä. Äiti sätti isää ja minä nauroin.

Ulkona oli kirpeä helmikuun sininen ilta. Kuu kurkisti metsän reunasta suurena ja keltaisena kuin kuparipannun pohja. Lumi tuoksui keväältä. Oikaisin hankikantoa pitkin pellon yli naapuriin enkä nyt pelännyt mustana tuijottavaa riihtä, joka levitti ympärilleen savun ja noen tuoksua.

Maitokannu oli valmiina eteisessä ja sen kylki oli vielä lämmin. Se oli kolmen litran alumiinikannu, jonka kylmä sanka painoi kämmentäni ja kylki hankasi pohjetta vasten, kun aloin astella tietä pitkin kotiin.

Tie oli jäinen ja liukas. Pääsin talon nurkalla olevan kaksihaaraisen vaahteran ohi loivaan mäkeen, kun tie hävisi jalkojeni alta. Makasin selälläni tiellä ja valkoinen maito levisi ympärilleni harmaassa jäämeressä kuin luminen saari.

Taivaalla tanssivat tähdet korkeammalla syvässä sinessä kuin koskaan ennen ja kaikki ne vilkuttivat minulle. Vain minulle.

2.1.2011 Kaija Olin-Arvola

Maanpuolustustahtoa!

 

Kirjailija Paavo Rintala kirjoittaa romaanissaan Kekkosen aika vuonna 1970 tärkeistä kommunikaatiovälineistä, jotka ovat puhelin, tori, kadut, kaikki taksiautot ja lasit joissa on juotavaa sekä baarit ja rappukäytävät.


”Minun kommunikaatiovälineitäni eivät ole: - radio, ei telkkari, ei päivälehdet, ei julkilausumat, ei eduskunnat; tämä pönäkkä yhteiskunta vartioi niitä kaikkia poliiseilla ja järjestyksellä eikä se päästä meitä käyttämään niistä. Meidän on saatava puhua muihin koneisiin kuin näihin, joita vartioidaan. Meidän on saatava kokea tästä ympäristöstä erkaneminen toisenlaisen tekniikan välityksellä.”

Ja hän jatkaa: ”Tällä vuosikymmenellä metsästyskivääreiden käyttö kommunikaatiovälineinä on lisääntynyt, samoin Molotovin coctailit. Jos on varaa niin kuin Amerikalla, voi käyttää kalliitakin välineitä.”

”Meidän skandinaavien ja muiden eurooppalaisten on tyydyttävä toistaiseksi elämään vielä kidnappauksen asteella. Sehän on vanha suomalainen keksintö. Ei suinkaan el-fatahilaiset tai Etelä-Amerikan ylioppilaat ole sitä meille opettaneet, päinvastoin: muilutus. Suomi on muilutuksen alkuperäinen kotimaa.

Itse teko on helppo suorittaa.”

Tästä kaikesta voisi sanoa, että Paavo Rintala oli kauaskatseinen mies. Hän näki tarkkaan, mitä tapahtuu ja mitä oli tulossa. Nyt ollaankin sitten jo näin pitkällä.

Ylen presidentinvaalikeskustelussa Timo Soini mainitsi tavoittelemisen arvoisen asiana maanpuolustustahdon säilyttämisen ja synnyttämisen. Eikä hän tarkoittanut maanpuolustushengellä suinkaan rauhanomaista isänmaan rakentamista. Sitä on nyt ilmassa. Maailmassa haisee sota.

Tätäkö varten me tarvitsemme tiedotusvälineitä. Paavo Rintala sanoo myös: ”Jääkiekkoa! Se alkaa olla jalkapallon ohella lähes ainoa keino, jolla yhteiskunnan todelliset johtajat voivat pitää massat turruksissa ja saada heidät tyytymään elämäänsä päivästä toiseen, vuokrakasarmeihin, omakotitaloihin ja työehtosopimuksiin. Sodan puhjetessa on toista. Silloin ei tarvita jääkiekkoa eikä jalkapalloa. Ja massat saavat todellisen kiihokkeen. Mutta näin
väliaikoina: jääkiekkoa ja potkupalloa! Televisio on tässä auttanut parhaansa mukaan.”

Vallanpitäjillä on siis monenlaisia keinoja pitää yllä maanpuolustustahtoa. Sekopäisistä katsomoista saadaan valmiiksi kiihtynyt joukko tositoimiin. Mitä muuta on se kiihkomielinen lippujen ja leijonien kanssa riehuminen kuin hengennostattamista. Tätähän Timo Soini tarkoitti: Pitää olla valmis!

”Me räiskytimme itsemme sellaiseen uhoon, että meni Petsamo ja Karjala. Tuli yhdeksänkymmentätuhatta kaatunutta, tuli invalidit ja kylmät tilat, joissa sota tuntuu vielä nytkin”, sanoo Rintala.

Ja koska tämä asia, jos mikä, liittyy tulossa oleviin presidentinvaaleihin, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä maa tarvitsee rauhantahtoisen presidentin, jolla on laaja kokemus ulkopolitiikasta. Siksi Paavo Väyrynen: 4.

Unohtuiko perustuslaki?

 

Minulla on jo pitkään ilo kuulua kansalaisaktivisti Yrjö Sarasteen postituslistalle. Saan häneltä tämän tästä kirjoituksia ajankohtaisista aiheista. Koska tämä asia askarruttaa myös minua, laitan kysymyksen eteenpäin:

”Mielipidekirjoitus 17.12.2011
Yrjö Saraste
Unhoittuiko perustuslaki?

On käsittämätöntä miten Yle rajataan nyt yleisten säästämisvelvoitteiden ulkopuolelle. Tätähän Yle-maksun naulaaminen nykyisten kulujen määrään ja myöhemmin indeksiin sitominen tarkoittaa.

Rahat aiotaan kerätä työeläkemaksun tapaan valtion budjettiin, muun verotuksen yhteydessä. Ne ohjattaisiin kuitenkin suoraan valtion televisio- ja radiorahastoon. Rahastosta siirrettäisiin sitten Ylelle vuosittain laissa säädetty summa. Tällaisen veronmäärääminen vaatii oman
byrokratiansa. Myönteistä on luonnollisesti uuden rahaston työllistävä vaikutus. Ylen rahoituksen ottaminen suoraan valtionbudjetista olisi ollut varmasti helpompi ja huokeampi tapa.

Budjettirahoitus ja sitä edeltävä tiukka julkisen palvelun määrittely olisi taatusti myös ollut erillisveroa käyttökelpoisempi malli Ylen toiminnan perustaksi.

Nyt iloitaan miten malli poistaa Ylen taloushuolet ja yhtiö voi kehittää toimintaansa. suunnitelmallisesti. Veronmaksajien rahoista ei pidä kustantaa kilpailua kaupalliselle medialle. Lisäksi esimerkiksi Ylen voimakas panostus verkkotoimintaan ei varmasti ole kansalaisten etu.


Uudistuksen suurin virhe on, ettei ensin edes määritelty mitä Yleltä halutaan. Sen jälkeen
”tilaus” olisi voitu jopa kilpailuttaa!

On miltei huvittavaa miten nyt kahden kolmen työssäkäyvän henkilön taloudet ja muut ”varakkaat” ensisijaisesti maksavat veron. Kun samanaikaisesti televisionsuurkuluttajat kuten lapset, työttömät ja eläkeläiset ovat siitä pääsääntöisesti vapautettuja.

Uuden lain merkittävin tulkinta on kuitenkin se miten lailla on määrätty, että kansalaisen on pakko osallistua jonkun tappiollisen osakeyhtiön rahoitukseen. Tämä siis myös tilanteessa, jossa hän ei käytä kyseisen yhtiön palveluja. Eikö maassa ole enää perustuslakia?”

Paavo Väyrynen ja Sauli Niinistö toiselle kierrokselle

 

Eilen alkoi varsinainen presidentinvaalikamppailu.

Eilisen suuren vaalitentin perusteella ei ole epäilystäkään siitä, ettei tohtori Paavo Väyrynen olisi toisella kierroksella.

Hänen ei tarvitse puhuessaan turvautua halpoihin vitseihin eikä muistella ulkoa, mitä tässä kohtaa taas pitikään sanoa.

Paavo Väyrysellä on vahva ulkopolitiikan tuntemus ja hän tuntee myös Venäjän ja venäläiset. Hän ei ole russofobinen karjalanpalauttaja, vaan luottaa rauhaan ja yhteistyöhön. Hän haluaa pitää Suomen puolueettomana ja sitoutumattoman maana.

Tänä aamuna hän vakuutti kolmosen aamu-tv:ssä taidollaan keittää lohisoppaa. Paavo Väyrynen on välitön ja empaattinen ihminen. Hänen tärkeimmät arvonsa ovat luonnon, ympäristön ja ihmisen puolustamisessa.

Paavo Väyrynen on koko kansan Paavo. Hän on Suomen tuleva presidentti.

Petri Sarvamaa julistaa

Toimittaja Teemu J. Kammonen (?) on kirjoittanut Uuteen Suomeen (13.12.2011) jutun toimittaja Petri Sarvamaan (kok.) siirtymisestä todennäköisesti europarlamentaarikoksi, koska ensimmäisenä varalla ollut Keskuskauppakamarin Risto E. J. Penttilä (kok.) on jo syksyllä ilmoittanut, ettei ole kiinnostunut tehtävästä parlamentissa. Kas, kun sentään ryhtyi ehdokkaaksi? Selvähän tämä: Tietysti mahdollisimman monella nimekkäällä ehdokkaalla saadaan miehitettyä mahdollisimman monta tärkeää paikkaa.

Petri Sarvamaa on tuohtunut Eurooppa-politiikkaa vaivaavasta ”mörköjen huutelusta”. Onko mörköjä siis olemassa ja ihanko ne huutelevat pitkin Eurooppaa?

Sarvamaa itse on luvannut ryhtyä ”järjen ääneksi”. Mutta eivätkö ne kaikki niin itsestään sano? Sarvamaa on jo pestannut avustajansakin valmiiksi. Kovin hän tuntuu olevan varma siirtymisestään europarlamenttiin. Ja miksei olisi?

Ja lehti jatkaa: ”Meppiruletista - pahimmillaan "rumaksi" luonnehditusta sellaisesta - huolimatta Sarvamaa näkee työn Euroopan parlamentissa erittäin tärkeänä. Erityisesti käynnissä oleva keskustelu Euroopan unionin luonteesta ja tulevaisuudesta tekee lähivuosista
kiinnostavia.

- Suomessa keskustelussa on mopo lähtenyt pahasti käsistä. Puhutaan paluusta markkaan, Sarvamaa päivittelee.

- Velvollisuuteni on pitää järjen ääntä yllä siitä, mikä on EU ja missä Suomen paikka siinä on.

Tulevan kokoomusmepin mukaan Suomella on velkakriisin myllerryksessä vain yksi vaihtoehto: pysyä EU:ssa ja sen keskeisten sopimusten takana.”

Jos on vain yksi vaihtoehto, niin eihän se ole vaihtoehto laisinkaan. Sehän on sanelupolitiikkaa, jota esimerkiksi Neuvostoliitossa harrastettiin ja DDR:ssä ja Albaniassa.

Sarvamaan mukaan "Komission japarlamentin valtaa tulisi lisätä. Se on Suomen edun mukaista."

- Suomen pitää olla mukana uudessa talousliitossa ja EMV:ssä (Euroopan pysyvä vakausrahasto), Sarvamaa linjaa.

- Tässä on monta kuukautta aikaa neuvotella EVM:stä. Uskon, että tänä aikana sopimuksesta sorvataan sellainen, ettei Suomelle ole ongelma osallistua.” Eikä näitäkään väitteitä sitten tarvitse lainkaan järjellä perustella. Riittää kun keisari kertoo ja ilmoittaa. Vai? Tämäkin on maan tapa. Ja missä on se neljäs valtiomahti?

Timo Soinin politiikan Sarvamaa leimaa ”mörköjen huuteluksi”. Leimakirves onkin järkevän miehen tehokas apuväline poliittisessa keskustelussa ja omien kantojensa julistamisessa tyhmälle kansalle. Ja kyllähän se tietysti meitä naurattaa, kun Soini vielä nostetaan kamelin selkään. Antaa mennä vaan.

” Petri Sarvamaa on korvin kuullen tuohtunut Soinin politiikasta, jota hän kuvailee "mörköjen huuteluksi", kertoo Uusi Suomi ja jatkaa: - Nykyisten sopimusten jälkeen EU:sta ei tule liittovaltio. Epäilen, että myös Timo Soini sen tietää, mutta ratsastaa silti sillä kamelilla, Sarvamaa tykittää.” Tässäkin siis riittää Sarvamaan ilmoitus, ettei tule liittovaltiota. Jokos nyt on pakko uskoa, kun kerran näin sanotaan peräti kahden toimittajan suulla.

Silti Sarvamaa toisaalta tuntuu hyväksyvän liittovaltiokehityksen: ”- Meillä on asiat järjestyksessä. Komission ja parlamentin valtaa tulisi lisätä. Se on Suomen edun mukaista, Sarvamaa sanoo.

Sarvamaa kertoo, että hän aikoo jatkaa europarlamentissa Ville Itälän tehtäviä maatalous- ja liikennevaliokuntien jäsenenä. Meppi kuvailee molempia Suomen kannalta tärkeiksi valiokunniksi.

- Velvollisuuteni on hoitaa ne valiokunnat hyvin, Sarvamaa kertoo.”

Vai vielä. Että hyvin. Mitä muuta hän voisi sanoa? Että huonosti vai. Ei kai.

Suomi lapsensurmien kärkimaa – populistit tarjoilevat sianliharokkaa

 

Tällainen Ylen uutinen pysäytti kesken sunnuntai-illan turhautuneen kanavasurffailun: ”Länsimaista Suomessa surmataan eniten lapsia, kertoo Väli-Suomen median Sunnuntaisuomalainen. Maamme on korkealla sijalla erityisesti alle vuoden ikäisten lasten kuolemaan johtavissa pahoinpitelytilastoissa.

Suomessa tapahtuu enemmän lapsensurmia kuin muissa länsimaissa. Kun meillä kuolee viisi lasta 100 000 lasta kohden vuosittain, on esimerkiksi Ruotsissa luku 0,6.

Suomessa vanhemmat pahoinpitelevät jollain tavalla arviolta noin 50  000 lasta vuosittain. Lapsen surmaa useimmiten mielenterveysongelmista kärsivä äiti.

Lastenpsykiatri Anne Kauppi johtaman tutkimuksen mukaan noin 200 lasta menetti henkensä vanhempiensa käsissä vuosina 1970–1994. Riskitekijöitä ovat vanhempien itsetuhoisuus, runsas alkoholinkäyttö ja perheväkivalta.” Tutkijan mukaan isät ja äidit tarvitsevat enemmän konkreettista apua.

Vaikka riski kuolla omien vanhempien käsiin on vähentynyt puolen vuosisadan aikana, niin määrä on kuitenkin taas lähtenyt nousuun. Tapausten vähenemisen syinä uutisessa mainittiin aborttilaki, hyvinvointi ja perheitten tukeminen. Tämä kannattaisi päättäjien muistaa nyt, kun erilaisilla leikkauksilla uhkaillaan suomalaisia vähäosaisia ja aborttilakikeskustelu velloo perimmäisten kysymysten äärellä.

Tuskin olin saanut uutisen luettua, kun eksyin kanavalle, missä kotkotti Maria. Ohjelmassa joku perussuomalainen hemmo uhosi lähtevänsä suomalaisen parfyymikuninkaan kanssa maata puolustamaan vaikka samaan poteroon. Eivätkö nämä ihmiset todellakaan tajua, että tätä isänmaata voisi parhaiten puolustaa huolehtimalla ihmisistä.

Parhaillaan käydään armotonta taloudellista sotaa, jonka uhreina ovat lapset ja tv:ssä kaikenlaiset narsistit varustautuvat sotimaan isänmaan puolesta vihollista vastaan, jota ei edes ole. Minusta se on sotaveteraanien häpäisemistä.

Hemmo kertoi myös, että jossain päin Suomea perussuomalaiset olivat tarjoilleet Itsenäisyyspäivänä sianliharokkaa, koska Tuntemattomassa sotilaassa on rokka ja Tuntematon sotilas taas kuuluu isänmaallisuuteen. Ilmeisesti tyyppi ei ole edes lukenut Tuntematonta sotilasta tai ei ainakaan ole ymmärtänyt sen sodanvastaista henkeä.

Mitä siihen sianliharokkaan tulee, niin se on typerää puolijulkista, rasistista puhetta, jonka sanoma ei jää keneltäkään varmasti ymmärtämättä.

Tähän on tultu, mutta onneksi tähän ei pakko jäädä.

Piparkakku ennakoi meihin kohdistuvaa tietotarvetta

 

 

 

Käytännön täytyy turvautua tarkoituksenmukaisiin keinoihin, jos abortti aiheuttaa huolestumista suunniteltaessa yleispätevien toimintaohjeiden tavanomaisia käyttökohteita.

Keskeiset ideologiset periaatteet osoittavat, että abortti noudattaa epäilemättä ideatasolla runsain määrin esiintyvää suurpiirteisyyttä sekä rauhattomuutta.

Lienee sanomattakin selvää, että abortti johdattelee meidät ja tukiryhmämme kohti ongelmanratkaisukyvyn huipentumaa.

Eräitä yksityiskohtia lukuun ottamatta elämä on pyhä auttaa käyttäjää ymmärtämään vastuuntuntoisten yhteistyökumppaneiden aatteellisia intressejä.

Ottaen huomioon oman tilanteensa, voi vain todeta, että elämä on pyhä on kiteytetty aatteeseen, jossa pohditaan hyvinvoivan yhteiskunnan rinnalle muodostuneita epäkohtia.

Todellisuudessa lainsäädäntö kuvailee hiusten halkomiseksi osoittautunutta geneerisyyttä.

On hyvin vaikea johdatella asioita siten, että lainsäädäntö aiheuttaa huolestumista suunniteltaessa ongelmanratkaisukyvyn huipentumaa.

Tämä juttu on tuotettu Puppulausegeneraattorilla.

Kukaan ei voi tappaa vain vähän

Ainakin minulle elämä on pyhä ja minä myös tarkoitan sitä. Minä kunnioitan elämää sen kaikissa muodoissa.

En hyväksy sotia konfliktien ratkaisemisen välineenä. En hyväksy ihmisten heitteille jättämistä, koska sekin johtaa ennenaikaiseen kuolemaan. Se tuottaa nälkää, tuskaa ja kärsimystä.

En ymmärrä, miten joku, joka sanoo elämän olevan pyhä, voi itse turvautua väkivaltaan edes ajatuksissaan. Kukaan ei voi tappaa vain vähän.

On suorastaan kaksinaamaista tekopyhyyttä sanoa abortin yhteydessä, että elämä on pyhä, kun toisaalla hyväksyy sodissa tappamisen. Myös vihollisten elämä on pyhä. Ainakin pitäisi olla.

Ihminen joka kunnioittaa elämää ei syö lihaa eikä mitään muutakaan, jolla on silmät.

Kaikenlainen puuttuminen ihmisten henkilökohtaisiin asioihin ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeellista. Jokainen tehköön oman ratkaisunsa itse. Jokainenhan niistä joutuu myös vastuun kantamaan. Huono omatunto ei ole mukava petikaveri.

Yhtenä esimerkkinä totalitarismista pidän puuttumista toisten ihmisten kielenkäyttöön. Kielen kanonisoimisella pidetään ihminen kontrollissa. Kirosanojen kieltämisellä on samanlaiset vaikutukset kuin toisen ihmisen tukan leikkaamisella. Kummassakin mennään toisen ihmisen reviirille.

Samaa asiaa pohtii Katri Vala otsikolla ”Siveellisyysviikon johdosta” nimimerkillä Pecka Tulenkantajan numerossa 44 vuonna 1933:

”Se eetillisyys, jota kristityt maat muka seuraavat, on Natsarealaisen opissa. – Tätä etiikkaa opetetaan kuitenkin aivan hämmästyttävän ristiriitaisesti. Niinpä opetetaan meille viidettä käskyä: älä tapa, johon Kristuksen mukaan sisältyy jo: älä vihaa siten, että murha on rikos, yksityisestä murhasta seuraa ankara rangaistus. Mutta samaan aikaan harjoittelevat tuhannet ja miljoonat nuoret miehet taiteen kaikkien sääntöjen mukaista ihmisen tappamista ja tätä pidetään korkeana kansalaisvelvollisuutena, siitä kieltäytyjä joutuu pilkan ja halveksunnan kohteeksi ja joutuu rangaistuksi, sodan aikana kuolemalla. Tämä saa aikaan salaisen repivän ristiriidan ja hämmingin omantunnon kanssa. Kuinka kansoja voitaisiin kasvattaa pois yksityisistä murhista niin kauan kuin niiden taito sotien joukkomurhassa on niin kunnioitettu! – Tällainen kaksinaismoraali, niin kauneihin sanoihin kuin se verhoutuukin, on syvästi moraaliton.

Toinen suuri moraalittomuus on – yksityisomaisuus. Tiedättehän, että maailmassa on verrattain vähän niitä, jotka omistavat tämän maapallon. Kuitenkin, onhan mieletöntä ajatella, että multa, metsät, kosket, ihmisaivojen suuret keksinnöt ja käsien työn tulokset olisivat tarkoitetut vain pienen osan hyödyksi. Omaisuus on varkautta, sanoi Proudhon, ja Shaw lisää: se on ainoa täydellinen totuus, mikä siitä asiasta on sanottu. – Tiedämme esim., että tehtaanjohtajalla on 250 000 markan vuositulot, suurituloisempiakin on, mutta hänen 100:lla työmiehellään on keskimäärin 12.000 mk:n vuositulot. Tekeekö tuo johtaja siis 20 kertaa enemmän työtä kuin hänen työmiehensä? Mahdotonta. Hänen työnsä on kyllä vaativampaa, mutta eikö hänelle riitä työnilo, tyydytys siitä, että hänet on katsottu johtamiseen päteväksi, miksi hänelle tuo suhteeton rahakorvaus, joka on ”varastettu” kaikilta noilta sadalta mieheltä, eikä ainoastaan heiltä, vaan niiltä, jotka hänen saaliinhimonsa tähden jäävät ulkopuolelle työttöminä. Vielä rikollisempi on työtätekemätön koroilla ja osingoilla eläjä.”

”Eivät köyhät anasta, eivätkä julista sotia. Enkä ymmärrä sellaisen papin omaatuntoa, joka kahden, vaimonsa kanssa asuu yhdeksän huoneen pappilassa, kun hänen seurakuntalaisissaan on 9:n hengen perheitä yhdessä ainoassa huoneessa. Luulenpa, että ”kristitty” maailma tarjoaisi Kristukselle erinäisiä yllätyksiä. Hänen ”palvelijallansa” ei ole moitteen sanaa rikkaalle riistäjälle, mutta puhuu kyllä kovia sanoja köyhien kerrosten synneistä ja rikollisuudesta.

Kun koko yhteiskuntajärjestys perustuu tällaisiin suuriin siveettömyyksiin, mitä sitten auttaa korjata pieniä paheita. Mutta kamelit niellään, hyttyset kuurnitaan.”

Rehn uskoo EU:n huippukokoukseen

Tämä on heidän uusi uskontunnustuksensa: Minä uskon EU:n huippukokoukseen, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan, ja suureen rahaan, maailman ainoaan poikaan, meidän herraamme, joka sikisi setelitukosta, syntyi pankkiautomaatista, keräsi omaisuutensa maailman kansojen selkänahasta, sosialisoi tappionsa ja pani ne veronmaksajien niskoille, tätä poikaa ei ristiinnaulittu, hän kuoli ja haudattiin, rahansa ja kaiken omaisuutensa hän joutui jättämään maan päälle, hän ei saa syntejään anteeksi, ei nouse ylös taivaisiin, vaan pysyy kuolleena iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

- Kuten voi päätellä siitä, että olen täällä [Linnan juhlat] enkä puhelimen kammessa, asiat ovat etenemässä oikeastaan aika hyvään suuntaan. Oletan, että torstain ja perjantain kuluessa kyetään tekemään sellaisia päätöksiä, joilla euroalueen talouden vakaus kyetään varmistamaan, näin kertoi Uusi Suomi Olli Rehnin lausuneen.

Näin puhuu ihminen, jolla megalomaaninen käsitys itsestään ja omasta tärkeydestään. Ja kuitenkaan hänenkään kahvikuppiinsa ei jää kuoppaa, kun hän sinne peukalonsa pistää.

Ihmettelen vain sitä kovasti, että Rehnillä on yhä kampipuhelin.

Tänään on torstai, joko nyt saamme nähdä münchhausenit.

Me olemme jo aikuisia ihmisiä, joten älkäämme antako pelotella itseämme jollain kasvottomilla markkinavoimilla. Ne ovat kuin perskärpäsiä, jotka tulevat aina tyrkyttämään rahaa sinne, missä työtä tehdään. Siitähän ne voittonsa keräävät: ihmisten työstä.

Pitäisikö rauhanturvaaja-sanasta luopua

 

Onko se rauhanturvaamista, jos ollaan paikalla varmistamassa imperialistisen sodan saaliinjakoa? Onko se rauhanturvaamista, jos ollaan paikalla varmistamassa jälleenrakennusurakoita? Onko se rauhanturvaamista, kun käydään täyttä sotaa?

Esimerkiksi Afganistanissa oleville sotilaille tarvitaan jo veteraanikuntoutusta, koska tappaminen aiheuttaa traumoja - vallankin naisten ja lasten tappaminen.

Kysyä sopii myös, voiko rauhaa ja demokratiaa viedä, jos ihmiset itse jossain haluavat käydä sotaa. Tästä hyviä esimerkki on Afganistan. Afganistanin sota on jo hävitty eikä sitä asiantuntijoiden mukaan tulla koskaan aseilla voittamaankaan.

Niin kauan kuin maailmassa hyväksytään tappaminen ongelmien ratkaisemisen välineenä, rauhaa tuskin on näköpiirissä. Jos sodat olisivat sotimalla loppuneet, niitä ei ilmeisesti olisi ollut enää vuosituhansiin.

Kun sivistys on kuitenkin lisääntynyt, ei voi kuin ihmetellä, miten barbaarisiin toimenpiteisiin maailman johtajat edelleen turvautuvat.

Eikö olisi jo korkea aika takoa miekat auroiksi. Sotilaat voisivat mennä koteihinsa, sillä siellä on varmasti paljon tehtävää.

Myös rahalle, joka sotiin upotetaan, olisi paljon muuta, elämän jatkumisen kannalta tärkeämpää käyttöä.

Sota ei ole rauhan turvaamista. Se ei ole sitä koskaan eikä missään.

Parasta rauhan turvaamista olisi ihmisestä, luonnosta ja ympäristöstä huolehtiminen.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Maalaisrasisti ja kaupunkilaisrasisti samasta puusta veistettyjä

Itä-Suomen yliopiston tutkimusjohtaja Vesa Puuronen kirjoittaa Kansan Uutisten Viikkolehdessä 2.12.2011 otsikolla Perussuomalaiset ja rasismi.

 

 

Puuronen määrittelee Perussuomalaiset tyypilliseksi oikeistopopulistiseksi puolueeksi, joka jakaantuu monenlaisiin ryhmiin. Merkittävä ero on kuitenkin maalaisrasistien ja kaupunkilaisrasistien välillä.

 

 

Jälkimmäisiä edustavat muun muassa äärikansallismielisen Suomen Sisun jäsenet ja kansanedustajat Jussi Halla-aho, James Hirvisaari, Olli Immonen ja Juho Eerola. Esimerkiksi Halla-ahon blogi-kirjoitukset edustavat islamofobista rasismia. Niiden taustalla ovat muun muassa Gate of Vienna - nettisivuston ajatukset. (gatesofvienna.blogspot.com)

 

 

Norjan joukkomurhaaja perusteli tekojaan samankaltaisilla ajatuksia laajassa manifestissa 2083: A European Declaration of Independense (breivikmanifest.com).

 

 

Maalaisrasisteja Puurosen mukaan edustavat Teuvo Hakkarainen ja Pentti Oinonen. Heille tyypillisiä ovat hyvin ennakkoluuloiset käsitykset maahanmuuttajista ja toisiin kulttuureihin kuuluvista ihmisistä. Linnanjuhlia koskevissa lausunnoissaan Oinonen paljasti myös homofobiansa ja -vihansa.

 

 

” Teoksessani Rasistinen Suomi olen pyrkinyt osoittamaan, että rasismia ei ole pelkästään etniseen alkuperään perustuva syrjintä, vaan siksi voidaan määritellä myös esimerkiksi arkipäivän kanssakäymisessä tapahtuva pilkkaaminen ja väkivalta sekä muun muassa lainsäädännössä ja eri instituutioiden käytännöissä piilevät seikat, jotka voivat johtaa eri etnisiin ja rodullistettuihin ryhmiin kuuluvien ihmisten eriarvoiseen kohteluun”, kirjoittaa Vesa Puuronen KU:ssa.

 

 

”Perussuomalaisten puheenjohtajan taktiikkana, jolla hän pyrkii välttämään rasismisyytökset, on määritellä rasismi niin kapeasti ja virheellisesti, että ketään ei oikeastaan voi todeta rasistiksi”, sanoo Puuronen ja jatkaa: ”Siten myöskään perussuomalaisten rasistisia lausuntoja esittäneitä kansanedustajia ei voi todeta rasisteiksi.

 

 

Soini sallii puolueessaan avoimen rasistisesti esiintyvien kansanedustajien toiminnan, koska pyrkii maksimoimaan puolueensa kannatuksen. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista Euroopan oikeistopopulistisissa puolueissa. Onko se rehellistä, onkin sitten toinen kysymys.”

 

 

Samaa kysyn minä ja olen kysynyt jo pidemmän aikaa.

Säästäkää itsenne hengiltä

Klikkaa kuva suuremmaksi, niin näet tekstin:

Pankit ovat vaarallisempia vapaudelle kuin armeijat.

Heti aamusta EK:n johtaja Jussi Mustonen herätteli tv-3:n aamuohjelmassa kansaa säästöihin.

Hänen mukaansa eurobondeista ei ole hyötyä tähän hätään. ”Ne voivat olla ratkaisu tulevaisuuden ongelmiin, jos sitäkään”, hän totesi.

Nyt markkinat ovat luoneet tilanteen, jossa terveetkin kansantaloudet tuhotaan, Mustonen sanoi. Mitään ristiriitaa hän ei huomaa siinä, että nyt näiden samojen tappavien markkinoiden luottamus pitäisi saada palautumaan hinnalla millä tahansa.

Ja se taas tapahtuu säästämällä.

Kapitalististen kansantalouksien kasvu perustuu kulutukseen. Eikö juuri silloin pitäisi huolehtia kansalaisten ostokyvyn säilymisestä. Ennen muuta niiden ihmisten, joilla tässä kyvyssä on selvä kestävyysvaje. Heitä on paljon.

Kreikassa työntekijät eivät enää suostu katkaisemaan köyhiltä sähköjä. Miksi pitäisi?

Varmaan julkisella sektorilla olisi paljonkin rationalisoitavaa, mutta sen näivettäminen kokonaan lienee tuhon tie.

Kurjuus lisääntyy kurjuutta lisäämällä.

Nyt eletään markkinoiden ehdoilla. Pankit pitävät valtaa. Poliitikot ovat niiden juoksupoikia. Eikö pankkien ja poliitikkojen pitäisi olla ihmisten palveluksessa eikä päinvastoin.

Olli Rehn puhuu siitä, että nyt Kreikasta alkanut kriisi saastuttaa jo terveetkin kansantaloudet. ”Saastuttaminen” on tässä yhteydessä harvinaisen epäonnistunut allegoria. Ei tässä ole kyse saastuttamisesta, vaan ahneudesta ja ihmisten tekemän työn hedelmien keräämisestä eliitin taskuun.

Jokaisen maan pitäisi huolehtia siitä, että ihmisillä on työtä ja ostovoimaa ja että vienti vetää.

Jokaisella maalla pitäisi olla sellaiset johtajat, jotka ymmärtävät, miten kansantaloudet toimivat. Velkaa ei makseta pois tekemällä uutta velkaa, vaikka olisi kuinka pankkien etujen mukaista, että tulevatkin sukupolvet kahlitaan velkavankeuteen.

Vika on johdossa.

Jokainen ansaitsee kohtuullisen elämän

 

Hieronymus Bosch: Helvetti.

 

 

Presidenttifoorumissa puhunut kokoomuksen kansanedustaja Pertti Salolainen on puhunut rumia presidentti Tarja Halosen koolle kutsumassa presidenttifoorumissa: ”Me emme ole ansainneet tätä elintasoa, joka meillä tällä hetkellä on. Me rahoitamme tämän keinotekoisesti lainarahalla”, kertoo Uusi Suomi hänen sanoneen.

Voi kuinka juuri nyt onkin niin analyyttista puhua monikossa me: Me sitä ja me tätä. Kummallista, että omaa palkkaa nauttiessa, voittoja ja optioita kuitattaessa kultainen me unohtuu. Jäljelle jää vain minä, minä, minä. Ja kaiku vastaa: Minä, minä, minä.

Suomen hallitus on lainarahalla myöntänyt verohelpotuksia rikkaille ja pääomalle. Pankkeja on pääomitettu ja mitä kaikkea vielä. Sitä ei kehdata edes kansalaisille kertoa. Nyt ovat sitten alijäämäterroristit kimpussa ja huutavat: Me emme ole ansainneet!

Ja Energiayhtiö Fortumin kestävän kehityksen johtaja Anne Brunila komppaa: ”Aasian taloudellinen nousu voi edellyttää elintason laskua länsimaissa.” No voi tokkiinsa! Onkohan Anne päättänyt pienentää omia tulojaan ihan itee. Tai Mikael Liliuksen veroparatiisehin piilottamia tuloja ihan itee.

Anni Sinnemäkikin kantaa kortensa kekoon: Hän toivoo, että Suomi ja Eurooppa pystyisivät toiminnallaan olemaan kestävän kehityksen esimerkkinä muulle maailmalle. ”Ne jotka eivät elä taloudellisesti yli varojensa, usein elävät luonnonvarojen suhteen yli varojensa.” No just! Anni varmaan nyt lopettaa kansanedustajana nostamasta apurahoja, joilla pääsee Afrikkaan kirjoittamaan runoja.

Aina kun puutetta jaetaan minä taipuu monikkoon. Ei koskaan muulloin.

Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreesta suhdannekatsauksesta käy kuitenkin ilmi, että vaikka Elektroniikkateollisuuden Euroopan vienti takkuilee, muualle on edelleen kohtalaista vetoa. Mahdollisuuksia viennin kasvattamiseen löytyy monilta aloilta, mutta kehittämispanostuksia tarvitaan. Työehtosopimuskierroksella on jälleen kerran osoitettu todeksi se, että palkankorotusvaraa on olemassa ja edelleen kannattaa työllistää ja maksaa palkkaa.

Ei voi kuin ihmetellä, miten tietämättömiä ja tunnottomia nämä ideologisen jargonmyllyn pyörittäjät ovat. He näkevät kyllä rikan toisten silmissä, mutta eivät omaa Päijänteen kokoista hiilijalanjälkeään.

He ovat turvanneet itselleen viimeisen päälle sellaisen elintason, ettei mitään tarvitse koskaan säästää. Heidän ei tarvitse ajatella, mistä tulee huomisen eilinen makaroonilaatikko tai onko ensiviikolla edes kattoa pään päällä.

Lisäksi suoraan poliitikoille sellainen huomautus, että eikö valtiontaloudessa ole kautta vuosien ollut niin, että juuri poliitikot lupaavat äänestäjilleen milloin mitäkin uudistuksia, palvelutason paranemista, parempaa infraa, tietoyhteiskunnan dataverkkoja, monimutkaisia elektroniikkatuotteita ja vallankin viime vuodet, yhä kalliimpaa energiansäästö- ja ilmastoteknologiaa? Kuka ei ole mitä ansainnut? Kuka vastaa yhä voimakkaammin lainarahalle perustetusta kasvupolitiikasta? Minä vai täällä mökissä?

Vallankäyttäjät eivät muka tätä tajua? Mikä siin sit on?

Sotapelit harmitonta ajanvietettä?

Jos haluatte tehdä lapsestanne aggressiivisen, välinpitämättömän ja väkivaltaan turtuneen egoistin, niin kannustakaa häntä pelaamaan sotapelejä. Sallikaa se.

Katselin tv:stä englantilaisen Supernannyn uutta jaksoa, missä käsiteltiin sotapelien pelaamista. Se oli mielenkiintoinen ohjelma.

Kokeessa 40 pojan ryhmä oli jaettu kahteen: Toinen ryhmä pelasi sota- ja toinen jalkapallopeliä. Kokeen aikana poikien sykettä mitattiin ja todettiin, että sotapelien pelaajien syke oli paljon korkeampi kuin pallopelin pelaajien. Se taas kertoo kiihtymyksestä.

Varsinainen yllätys ainakin minulle oli, että kun pelaamisen jälkeen lapsi osallistui haastatteluun, jossa haastattelija pudotti ”vahingossa” kynäpurkin, vain jalkapallopelin pelaajat riensivät auttamaan kynien keräämisessä. Sotapelin turruttamat pojat tuskin vilkaisivat kyniin ja jatkoivat puhetta ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asia ei koskenut heitä.

En ole koskaan hyväksynyt sotaleikkejä ja tämän nähtyäni olen entistä vakuuttuneempi siitä, että niiden pelaaminen ei ole mitään harmitonta ajanvietettä.

Mitä Amerikkaan kuului?

Minusta on aika erikoista, että ulkoasiainvaliokunnan Amerikan matkan aiheesta ja tarkoituksesta ollaan julkisuudessa oltu varsin niukkasanaisia. Kun tiedustelin asiaa, sain vastauksen: Miksi siitä pitäisi kertoa!

Minä olen aina kuvitellut, että demokratiaan kuuluu läpinäkyvyys. Tätä eivät totalitaristit tietenkään käsitä.

Kiinnostavaa olisi tietää, mitä suomalaiset poliitikot tekivät USA:n vierailullaan? Mistä keskusteltiin, mitä sovittiin? Soinin paluu kotimaahan uutisoitiin, mutta ei juuri muuta kansalaisten yhteisten tiedotusvälineiden piirissä.

Mutta kun nyt kerran yhdessä maksamme myös ulkoasiainvaliokuntaan kuuluvien poliitikkojen matkailun, niin ehkä olisi kohtuullista kuulla, mitä matkalla saatiin aikaan ja ehkä sovittiin.

Viimeisimmässä Journalistissa oli juttu, jossa kerrottiin, että varsinkin perussuomalaiset ovat haluttomia antamaan haastatteluja ja suorastaan pakoilevat toimittajia.

Heille tuntuu olevan tarpeeksi siinä, että blogistaniassa puskista huudellaan ja kaverit komppaa.

Valoa pimeässä

Kuva: Kaija Olin-Arvola


On paras aika vuodesta. On kaksi pimeää vastakkain. On hyvä herätä yöllä, kun sade ropisee ikkunapeltiin ja kissa itkee seinän takana. Kello tikuttaa ja mittaa aikaa, jota ei ole. Tuoli narisee.

En toivo aurinkoa. En sitä taivaalla kiukkuisena mollottavaa vasikanpäätä. On niin rauhallista eikä tarvitse mennä minnekään.

Saa nauttia kynttilän liekistä. Saa maata sohvalla ja vain katsella ulos pimeyteen.

Päivän hämärässä seuraan lintuja, jotka tulevat lähelle ikkunaa. Missä on lintuja, siellä on enkeleitä.

Oravat leikkivät puiden oksilla: Olipa pikkuinen oravanpoika kotona kuuselassa. Minun päiväni ovat luetut.

Metsät ovat muuttuneet vihreiksi jälleen ja minä olen niin ”kuusikonkipeä”.

En kaipaa lunta. En vallankaan sitä. Olen syksyllä syntynyt.

Tähän pimeään kuuluu Iiro Rantalan piano: Tears for Esbjorn.

On aika olla hiljaa ja valittamatta. Antaa kaiken mennä menojaan.

Kyl se siit valkentuu, oli isälläni tapana sanoa.

”Mutta jos teidän täytyy ajatuksissanne jakaa aika vuodenajoiksi, niin antakaa jokaisen vuodenajan sulkea kehäänsä kaikki muut vuodenajat”, sanoo Kahlil Gibran, joka on minun profeettani.

Älkää sanoko hyvästi.

Mikä on se paljon puhuttu uusi maailma?

 

 

Tämän tästä se pompahtaa julkisuuteen kuin pallo veden pinnalle ja kelluu sitten pois: Uusi maailma. Uusi maailmanhallitus.

FST:n Mitta on täysi – talous -ohjelmassa puhuttiin maailmanhallituksesta, joka tarvittaisiin, jotta markkinavoimat saataisiin ojennukseen. Maailmanhallituksen yhtenä peruspilarina olisi CO2. Ja päämääränä on kaikkien resurssien jako tietysti.

Kuten on nähty, jo EU:n päätöksenteko on tuskallista ja vaikeaa. Miten totaalista olisi maailmanhallituksen toiminta?

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja - Euroopan unioni -tutkimusohjelman Juha Jokela vastasi minulle eurooppalaisen päätöksenteon osalta näin:

”Viime kädessä talouspolitiikan suunnasta ja myös hätärahoituksen vastaanotosta (ainakin Euroopassa) päättävät kyseisten maiden hallitukset ja parlamentit, kunkin maan lainsäädännön puitteissa. Ulkopuolisen rahoituksen ehtymistä ja/tai hätärahoituksesta kieltäytymistä on tähän asti kuitenkin pidetty hyvin vaikeana tienä kansantalouden ja kansalaisten hyvinvoinnin kannalta. Tästä ollaan oltu myös eri mieltä esim. Kreikan kohdalla.

Riippumatta Kreikan ratkaisuista, sekä kriittisesti että myötämielisesti globalisaatioon suhtautuvat tutkijat, ovat pitkälti yhtä mieltä siitä, että valtioiden talouspoliittinen liikkumatila on viime vuosikymmenien aika kaventunut. Osa näkee tämän osana pidempää prosessia, toiset taas erityisesti kylmän sodan jälkeen kiihtynyttä taloudellista globalisoitumista (mm. kaupan ja rahoitusmarkkinoiden vapauttamista). Kriittisesti asiaan suhtautuvien parissa tämä havainto on hyvin keskeinen, koska sitä kautta voidaan avata keskustelua siitä onko vallalla ollut kehityssuunta toivottava esim. kansanvallan näkökulmasta.”

Hän sanoi myös: ” Myös yksityisten sijoittajien toimilla, esim. korkovaatimuksilla, on epäsuorasti vaikutusta erityisesti rahoituskriisin kynnyksellä olevien maiden talouspolitiikkaan. Esim. Italia on pyrkinyt palauttamaan uskottavuuttaan sijoittajien silmissä mm. rakenteellisin uudistuksin ja säästötoimin. Vahvoissa talouksissa puolestaan pyritään pitämään kiinni huippuluottoluokituksista. Tämänkin voidaan katsoa ohjaavan niiden talouspolitiikkaa.”

Eilisessä mtv3:n presidenttienvaalihaastattelussa talouselämän edustajat esittivät kysymyksiä ehdokkaille. Myös tässä yhteydessä Sauli Niinistö viittasi uuteen maailmaan ja yritti tehdä naurunalaiseksi niitä, jotka puolustavat kansallista itsenäisyyttä.

Se uusi maailma, jota Niinistö ajaa on pääoman ja eliitin projekti juuri niin kuin on EU:kin. Kansalaisten ääni ei kanna Brysseliin asti, kun se ei tahdo kuulua edes Helsinkiin.

Nyt on korkea aika ryhtyä ottamaan selvää, mitä tällä julkisuudessa usein toistuvalla ja poliitikkojen puheissa vilahtelevalla uudella maailmalla ja maailmanhallituksella oikein tarkoitetaan. Pian nimittäin saattaa tulla kiire, kun aletaan hopottaa, että juna lähtee justiinsa.

Paavo Väyryseltä sain asiaan 12.11.2011 selkeän vastauksen:

”Maailmanhallitusta ei tarvita, eikä sellaista pidä yrittää luoda. Tarvitaan kansakuntien yhteistyötä, jolla globaalia kehitystä voidaan suunnata luonnontaloudellisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kestävään suuntaan.”

Kaikkien maiden isät liittykää yhteen!

Koverharin terästehdas

 

Terveisiä helvetistä; Koverharin terästehtaalta, missä riittää katkua, savua, melua, kuumuutta ja 1600-asteista rautaa. Sieltä poikani, kolmen murrosikäisen isä, hankkii elantoa perheelleen. Tehtaan korkealaatuisesta teräksestä valmistetaan eri puolilla maailmaa monenlaisia tuotteita: aina Peugeotin jousista rintaliivien kaaritukiin ja hevosenkenkänauloihin. Tänään tehtaalla oli avoimien ovien päivä ja meidän kanssamme kiersivät myös pojanpojat; kaksi mahdollisesti tulevaa isää.

Isä, jonka kanssa olen viettänyt lähes koko elämäni, oli myös mukana. Huolimatta 68 ikävuodestaan hän on juuri viettänyt kaksi päivää luurit korvilla tietokoneen vieressä ja käynyt verkkokurssia 3d-suunnittelusta. Pieni eläke pitää jalat ketterinä juoksemaan pitkin metsiä leivän perässä.

Omaan elämääni tietyllä tavalla eniten vaikuttanut isä oli ehkä vaarini, joka teloitettiin vuonna 1918. Häneltä jäi kolme pientä tytärtä, joista äitini oli vain kaksivuotias.

Oma isäni kuului sodankäyneeseen jälleenrakentajasukupolveen. Työteliäs ihminen oli hänkin. Hänen elämäntarinansa olen laittanut isänpäiväksi nettiin.

Parhaillaan maailmassa haisee sota. Sodan aloittamisen kynnys on tullut hyvin matalaksi. Uusia kriisipesäkkeitä syntyy kaikkialle. Taloussota kiihtyy kaiken aikaa.

Uudet entistäkin hirvittävämmät aseet maalaavat pelottavia uhkakuvia taivaanrantaan. Enää ei hyökkääjän tarvitse mennä lähietäisyydelle, sillä tappaa voi vaikka Huitsinnevadasta miehittämättömillä lennokeilla.

Nanotekniikan avulla voidaan tehdä hyttysenkokoinen tappaja, joka löytää maalinsa tuhansien kilometrien takaa.

Miten helppoa onkaan tappaa ja tuhota. Miten raskasta ja vaikeaa rakentaa ja pitää pystyssä.

Minä en usko, että yksikään isä lastaan tähän maailmaan tykinruuaksi laittaa. Siksi vetoankin kaikkiin isiin: Kaikkien maiden isät liittykää yhteen rauhan puolesta!

Giorgio Napolitano ja Paavo Väyrynen

Giorgio Napolitano

Paavo Väyrynen

 

Minulla on ollut ilo tuntea Italian nykyinen presidentti Giorgio Napolitano silloin, kun hän oli vielä Italian Kommunistipuolueen lehden l’Unitan kirjeenvaihtajana Moskovassa. Vierailin usein hänen luonaan. Hänen kutsuillaan oli aina paikalla myös paljon Neuvostoliiton kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita. Napolitanolla oli rohkeutta pitää yhteyttä näihin ihmisiin. Hän oli hyvin joviaali ihminen muutenkin.

Esimerkkinä voin kertoa anekdootin: Eräänä iltana vieraiden joukossa oli siihen aikaan kuuluisa eteläafrikkalainen vapaustaistelija, johon Napolitano suhtautui samalla ystävyydellä ja välittömyydellä kuin muihinkin. Joku hänelle keittiössä huomautti, että eikö hän noteeraa tätä miestä jotenkin erikseen. Napolitano vastasi: - Minulle on sama kuka hän on, kunhan hän ei varasta mitään.

Paavo Väyrystä pidän Napolitanon kaltaisena ihmisenä. Hänkin on joviaali, huumorintajuinen ja rohkea, toisinajattelijoita ja kansaa pelkäämätön. Hän uskaltaa keskustella sellaisenkin ihmisen kanssa, jota hän ei ennestään tunne. Hän kiertää ympäri Suomea ja ihmiset uskaltavat häntä lähestyä. Hänellä ei ole asema noussut päähän niin kuin monella muulla.

Paavo Väyrynen on sitkeä ja periaatteellinen mies. Hän uskaltaa myös itse ajatella toisin. Hän ei ole salakuljettamassa Suomea Naton täysjäsenyyteen. Hänen EU-kantansa ovat kaikkien tiedossa. Hänen näkemyksensä rahaliitosta ovat osoittautuneet oikeiksi.

Giorgio Napolitano on viime päivinä ollut kovassa paineessa. Uutisissa kerrottiin, että hänellä on takanaan kuitenkin laaja poliittinen kannatus.

Paavo Väyrynen ei ole populisti. Hänellä on pitkä kokemus, laaja tietämys ja molempia erityisesti ulkopolitiikan alueelta.

Myös Suomi tarvitsee laajaa poliittista kannatusta nauttivan presidentin. Se tarvitsee sellaisen presidentin, joka ei myllytä sisäpiiriä ja hyviä veljiä saunailloissa, vaan uskaltaa keskustella avoimesti erilaisten ihmisten kanssa. Hän ei varmasti alennu hokemaan, että Suomen pahin ongelma on ryssä, ryssä, ryssä.

Paavo Väyrynen tietää, missä Suomi sijaitsee ja mitä maa tarvitsee, kun edessä ovat selvästi vaikeammat ajat. Suomi tarvitsee presidentin, joka ei vain edusta, vaan kykenee myös osallistumaan päätöksentekoon kansan suomin valtuuksin.

Veitsi peräaukkoon

”Kännykkävideot Muammar Gaddafin viimeisistä hetkistä antavat lohduttoman kuvan Libyan uuden hallinnon joukoista. Pian Gaddafin surman jälkeen Libyan tv:ssä näytetyllä videolla vertavuotavaa maan entistä johtajaa retuutettiin lava-auton edessä vihaisten miesten karjuessa, että ”Jumala on suuri!”

Verkkolehti Global Postin viime viikolla julkistama video kuvattiin heti Gaddafin kiinnioton jälkeen. Videolla Gaddafia tönitään ja revitään, ja hänet pakotetaan polvilleen ja nostetaan taas ylös. Heti videon alussa väliaikaishallinnon joukkojen mies iskee Gaddafia veitsellä peräaukkoon. Miehet ympärillä ammuskelevat rynnäkkökivääreillä ilmaan ja huutelevat: ”Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah!”

Näin kirjoittaa Peik Johansson Kansan Uutisten Viikkolehdessä 4.11.2011. Samasta jutusta selviää, että vain harva lännen johtajista on uskaltanut selväsanaisesti arvostella Gaddafin surmaamista.

”Naton pommituksilla oli ratkaiseva merkitys paitsi Gaddafin kiinniotossa myös koko Libyan vallan vaihdossa. Naton sotakoneet tekivät seitsemän kuukauden aikana lähes kymmenen tuhatta ilmaiskua Libyaan.

Lokakuun puoliväliin mennessä Libyan sodassa oli kuollut ainakin 7000 siviiliä, joista ainakin 2000 sai surmansa Naton pommituksissa. Lisäksi taisteluissa on kaatunut ainakin 3000 Gaddafin hallituksen sotilasta ja kannattajaa sekä arviolta 9000 kapinallista. Kaikkiaan Libyan sodassa kuoli arviolta 20 000 ihmistä.”

Aineelliset tuhot olivat valtavat. Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen iloitsi sodan onnistuneen erinomaisesti, koska Nato ei menettänyt ainuttakaan miestä. Miehittämättömät ohjukset kun hoitivat tuhon. Lähelle tappajien ei enää tarvitse uskaltautua.

Kari Arvola kysyy Aamulehdessä: ”Kuka toimittaja uskaltaa sanoa ääneen, että EU on hyväksynyt ulkopolitiikkansa elementiksi militaristiset käytännöt ja on valmis ajamaan taloudellisia etujaan sotilaallisesti NATO:n tuella? Tästähän Libyan tapauksessa on kysymys. Minkä EU:n jäsenvaltion etua tai turvallisuutta EU Libyan valloittamisessa tuki? Lähinnä Italian, joka turvaa energiantarpeestaan 80 prosenttia Libyasta ostamillaan hiilivedyillä. Mutta osansa Libyasta ottavat myös Ranska ja Englanti, muiden tullessa perässä apajalle. Tämäkö on tulevaisuuden toimintamalli arvoyhteisössä, joksi EU itseään luonnehtii.”

”LÄNSIMAISESSA VALTAMEDIASSA Muammar Gaddafi on esitetty julmana, kansaansa häikäilemättä alistaneena diktaattorina, joka olisi syyllistynyt kansanmurhaan ilman länsimaiden väliintuloa. Antaako tämä totuudenmukaisen kuvan Libyan tilanteesta ja sodan perusteista? Tämän pohtiminen on entistäkin tärkeämpää Libyan uuteen hallintoon liitettyjen ihmisoikeusodotusten romahdettua.”

Näin kirjoittaa Vesa Raiskila Verkkomediassa aiheesta Libyan lyhyt historia länsiglobalismin varjossa.

Minä vain kysyn: Tätäkö me haluamme? Kuka on seuraavana vuorossa?

Arkipäivän stalinismin monet konstit

Tällä otsikolla kirjoitin vuonna 1991 jutun kokemuksistani autoritaarisessa poliittisessa elämässä. Aikoinaan Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio ei julkaissut tätä kirjoitusta. Se ilmestyi Kansan Sivistystyön Liiton ARG-lehden keskusteluosiossa. Lehden päätoimittaja oli tuolloin Tuomas Nevanlinna. Kuvavalinta oli toimituksen.

Koska näen tässä ajassa paljon piirteitä, jotka muistuttavat totalitaarista vallankäyttöä, olen päättänyt palata asiaan. Nytkin on ilmassa vaatimuksia ja elkeitä kaipauksesta järjestykseen, jossa ei tavallisilla ihmisillä kohta enää ole nokankoputtamista. Uhka on nyt enemmän oikealta kuin vasemmalta, mutta se on sama. Uhka on todellinen.

”Niin iljettävältä ja vastenmieliseltä kuin stalinismista kirjoittaminen ja puhuminen onkin, en malta vaieta. Vaikka kuinka (Vasemmistoliiton kannatuksen laskun myötä) monilla olisi menetettävänä muutakin kuin kahleensa, en sittenkään.

Sillä ero stalinismin ja fasismin välillä on kuin vereen vedetty viiva; kummassakin on kysymys autoritaarisesta vallankäytöstä. Enkä ole lainkaan varma etteikö tällaisia trendejä esiintyisi edelleenkin, jälleen uusilla nimillä vain. Nykystalinisti pukeutuu mieluusti muodinmukaisesti vihreään.

Ilmiön tunnistamiseksi olen laatinut listan, sillä stalinistiseen arsenaaliin kuuluu muitakin keinoja kuin halventaviksi tarkoitetut väitteet.

Luetteloni ei ole kattava, mutta kuvaava se kyllä on:

- salaisten lausuntojen antaminen alemmilta ylemmille päätöksentekijöille, mustien listojen laatiminen ja pitäminen;

- jäsenistön ja kannattajien syrjäyttäminen tiedonsaannissa ja suoranainen sumutus ja valehtelu, kieroilu, junttaus ja kähmintä;

- jäsenistön syrjäyttäminen olennaisesta päätöksenteosta ja tärkeistä keskusteluista mm. lehdistön palstoilla;

- ylemmän johdon puheille pääsyn estäminen ja tekeminen vaikeaksi;

- päätöksenteko muualla kuin virallisissa, demokraattisissa elimissä;

- teorian yksinkertaistaminen ja kielen kanonisoiminen, näitä käytettiin vääräoppisten tunnistamiseen ja syrjäyttämiseen;

- marxismi-leninismin perusteet raamattuna toisinajattelijoiden turpien tukkiminen;

- erilaiset seminaarit, joissa aina oli mukana joku paremmin tietävä jollei Moskovasta niin keskustoimistosta;

- erilaiset kokous- ja muut ”pilkkimatkat” Moskovaan, missä pahinkin vastarannan kiiski uskottiin pantavan hiljaiseksi;

- apparatsikkien toimitsijavalta ja elämän vieraus sekä omien ajatusten puute ja muiden ajatusten varastaminen;

- paikallisella päätöksenteontasolla salailu ja junailu milloin minkäkin liittolaisen kanssa oman edun saavuttamisen toivossa;

- ylimmän johdon suorittama erilaisten asemien, virkapaikkojen ja ulkomaanmatkojen jakaminen yksille ja samoille ilman keskustelua, poliittisten nimitysten periytyminen;

- toisten motiivien kyseenalaistaminen ja paremmin tietäminen, joku muu tiesi aina paremmin, mitä toinen ihminen ajattelee tai mitä hän tuntee;

- kaikkinaisen solidaarisuuden puuttuminen heikompia kohtaan, ylimielisyys, röyhkeys, itsekkyys ja ahneus;

- uhkailu ja kiristäminen tyyliin: ”Voi, voi tyttö kulta, sinä et ymmärrä poliittisia realiteetteja.”;

- suoranainen pettäminen, suuret lupaukset, joita ei ole tarkoitettukaan pidettäviksi;

- juoruilu, panettelu ja parjaus;

- yletön viinatarjoilu ja juottaminen ja pyrkimys tämän seurausten hyväksikäyttöön;

- järjestögangsterismi ja kokoustekniikan käyttö, paperiosastot ja –jäsenet sekä niiden hyväksikäyttö eli äänestystulosten väärentäminen;

- kannattajilta kerätyn tuen ja myötätunnon käyttö häikäilemättömään oman edun tavoitteluun;

- salaisten rahoituskanavien hyväksikäyttö ja sen seurauksena ulkoisen ohjauksen kritiikitön salliminen;

- taloudelliset väärinkäytökset ja taloudellisella tilanteella kiristys;

- ”joukkojen ja massojen” nimissä puhuminen ja esiintyminen, yksilön unohtaminen ja halveksiminen, yksilöitä ovat vain ylimmät johtajat;

- yksityisten päätöksentekijöiden vastuusta vetäytyminen järjestökulisseihin paeten tyyliin: ”en minä, mutta pojat”;

- päätösten sanelu ilman perusteluja, jopa silloin kun päätös kosketti jonkun ihmisen koko elämää katsottiin riittäväksi vastaukseksi ”kyllä tai ei”;

- vaikeneminen sosialististen maiden todellisuudesta hyötymistarkoituksessa;

- täydellinen vieraantuminen tavallisista ihmisistä ja heidän ongelmistaan, tavallisten ihmisten asiantuntemuksen ja kokemusten vähättely, katteettomat puheet ja demagogiset julistukset joita tehtailtiin kannatuksen toivossa;

- sisäisessä taistelussa kaikki oli sallittua, jopa sepaluksentakaisten aseiden käyttö;

Ja vielä varmuuden vuoksi rehellisenä ihmisenä haluan sanoa: Kyllä. Olen katkera. Sen verran paljon olen omaa tyhmyyttäni ja sinisilmäisyyttäni joutunut stalinismista kärsimään. Tästä syystä katson myös, että nyt kun ehkä vain lyhyen aikaa on mahdollista puhua, minulla on siihen oikeus. Omasta mielestäni myös velvollisuus.”

Itkeminen on muotia. Nyt itkettää.

Itkeminen on nykyisin muodissa. Tosi-tv:ssä vuodatetaan kyyneliä, kun saadaan uudet verhot. Sotkut siisteiksi saaneet porsaat vuodattavat krokotiilinkyyneleitä, kun tajuavat, miten pölynimuri toimii. Talentissa kyynelehditään lähes jokaisen esiintyjän suuruutta ja ihanuutta.

Minä itkin eilen, kun taloustieteilijä Vesa Puttonen kertoi lukeneensa rivien välistä, että markkinat ovat jo tulleet siihen tulokseen, etteivät ne Kreikan velkasaatavat niin tärkeitä ole. Kysehän on vain rahasta: muutamasta sadasta miljardista. Italia olisi toinen juttu, kun kyseessä ovat sentään tuhannet miljardit.

Lisää liikutuksen kyyneliä nousi silmiini, kun Puttonen kertoi, että monet ovat sitä mieltä, että antaa Kreikan vain mennä konkurssiin ja palauttaa drakma: Saadaan halpa turistimaa. Vaikka ei siellä sen jälkeen kovin hauskaa olisi, hän sanoi. Lisää kyyneliä: Hauskuudestako tässä onkin kysymys.

Jälkiviisaissa Kalle Isokallio liikutti minua vielä enemmän sanoessaan: Pyyhitään Kreikan kaikki velat ja lisätään maan kilpailukykyä laskemalla työntekijöiden palkat niin alas, että joku vie sinne tehtaitaan. Tällaista siirtomaa-ajattelua ei voi tervehtiä kuin nostalgisilla kyynelillä. Tämä sama kaipuu menneeseen näkyy jo sisustustrendeissä, joissa on alettu puhua siirtomaatyylistä.

Melkein itkin, kun kuulin Silvio Berlusconin pyynön G-20 kokouksessa: Somebody stop me! Hän osoitti rukouksensa IMF:lle, että se armeliaasti alkaisi valvoa ja estää italialaiset vahingoittamasta itseään. Voiko vielä liikuttavampaa olla? Ei voi.

Tänä aamuna maailma huokaisi helpotuksesta. Kreikka hyväksyy sittenkin EU:n apupaketin, mikä merkitsee uutta velkaa. Se merkitsee kansan kurjistamista, mutta siitähän pääoma ei ole koskaan välittänyt. Velalla pidetään maailmaa pihdeissä ja veloista syntyvät valtavat voitot. Veloilla pidetään maailman ihmiset pääoman tiukassa ohjauksessa. Tästä poliitikoille maksetaan - myös vasemmistolaisille.

Velka on ja pysyy kuin paska Junttilan talon seinässä.