Potkupallosta päähän

Kun olin lapsi, leluja oli niukasti. Yksi pallo ja senkin oli lupa kestää monta vuotta. Sukset oli, mutta luistimet olivat jo kitinän takana. Vuorotellen kolme likkaa käytti yksiä ja samoja. Fillarit saatiin joululahjaksi ja se oli kirkuva ihme.

Mutta paljon liikuttiin: juostiin pitkin metsiä, kiipeiltiin puissa, uitiin ja hiihdettiin. Lukeminen oli melkein synti: Aina nenä kirjassa kiinni. Ylös, ulos ja lenkille. Tekisit jotain. Mansikkamaata perkaamaan.

Nykyajan välineurheilu ja harrastusten kalleus vievät liikkumishalut niiltä joilla ei rahaa ole. Kaveri valitaan sen mukaan minkä merkkiset varusteet sillä sattuu olemaan.

Urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki asetti työryhmän tutkimaan lasten ja nuorten mahdollisuuksia liikuntaharrastuksiin. On tutkittu monesti ennenkin.

Nelosen uutisilta meni vain pari viikkoa ottaa selville, että määrärahat järjestetylle urheilulle ovat kasvaneet lajista riippuen jopa 125 prosenttia. Silti kustannukset ovat täysin karanneet. Vähävaraisten perheiden lasten on turha haaveilla edes salibandysta, jonka kustannus vuodessa on 1000 euroa.

Tänä aamuna uutisissa kerrottiin, että ministeri Arhinmäki aikoo boikotoida Ukrainan potkupallokisoja, jos Julia Timoshenkon asema vankilassa ei muutu. Kuka muistaa, miksi Timoshenko on vankilassa?

Näinä ankeina aikoina luulisi ministerillä olevan muutakin tekemistä kuin juosta potkupallon perässä ympäri maailmaa. Rahaa siis on, mutta mihin sitä käytetään, on toinen juttu.

Seurojen rahat eivät köyhän lasta liikuta

Ylen välittämän uutisen mukaan ”Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas) on myöntänyt Suomen Liikunta ja Urheilu ry:lle miljoonan euron lisätuen paikallisen seuratuen kehittämiseen. Hän kertoo, että lisäpotti osoitetaan suoraan seuratoiminnan ja alueellisten akatemioiden toiminnan tukemiseen.

- Se on työtä vähävaraisten perheiden ja lasten puolesta. Se on työtä maahanmuuttajaperheiden lasten puolesta. Se on työtä sen puolesta, että entistä enemmän seuroissa voisi olla myös ammattimaisia koulutettuja valmentajia tekemässä seuratason valmennustyötä ja kasvatustyötä”, sanoo ministeri.


Miljoona euroa kerättiin sieltä täältä pienistä puroista, kertoo Arhinmäki. Jos miljoonan kerääminen on näin helppoa, niin miksi ihmeessä maasta ei poisteta leipäjonoja?


Viimeisimmän tiedon mukaan on suomalaisten toimeentulovaikeuksissa olevin perheiden määrä kasvanut 50 000:lla viimeisen vuoden aikana. Kaikkiaan näitä perheitä tässä maassa on 650 000.


Täällä ruhonjuuritasolla näyttää kovin kummalliselta, että kilpaurheiluun panostetaan kokonainen lisämiljoona ja sen uskotaan olevan avuksi syrjäytettyjen lapsien saamiseksi kilpaurheilun pariin.


Nämä lapset joutuvat jo kilpailemaan päivittäin olemassaolostaan. Siinä on kilpailua ihan riittämiin.


Jos lapset jotain kaipaisivat, niin tällä lisämiljoonalla ei ole siihen mitään vaikutusta. Sillä palkataan vain entistä enemmän valmentajia ja köyhien kakarat saavat liikkua ihan niin kuin ennenkin tai olla liikkumatta.


Seurojen tarjoamat valmennukset maksavat jo nyt niin paljon, että vain harvalla on varaa, kun mukaan on pakko laskea kuljetukset ja kaikenlaiset varusteet plus muut kiertomatkat, jotka väistämättä kuuluvat asiaan.


Pelkästään uimahallien sisäänpääsymaksut ovat nousseet nykyisin jo niin korkeiksi, että köyhän perheen huoltaja joutuu katsomaan massiin pari kertaa ennen, kuin pakkaa lapsensa autoon ja lähtee uimaan.


Kun pelkät sukset ja luistimet haetaan kierrätyskeskuksesta, niin mihin tarvitaan näitä valmentajia?


Suomessa on 50 000 nuorta, jotka ovat kokonaan syrjäytetyt yhteiskunnasta. Mitä tekevät urheiluseurat?