sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Se on pienestä kiinni


Olen monta kertaa törmännyt siihen, että Helsingin Itäkeskuksesta on kerrottu toinen toistaan hurjempaa juttua: Kuinka siellä kerjäläiset makaavat pitkin nurkkia. Kuinka ulkomaalaiset tulevat kimppuun ja lyövät puukon selkään. Kuinka hampaatkin varastetaan suusta juuri kun olet haukkaamassa rehellisellä työllä ansaitsemaasi sämpylää. Ja tietysti koko tämä rupusakki on verovaroilla loisivaa saastaa. Neekereitä. Sanalla sanoen.

Siitä itse katsomaan, kun sattui päivänä muutamana asiaa sille suunnalle. Oikein minä kuljettajani kanssa laskin, että olisiko hyöriväisten joukossa ollut kymmenen muualta muuttanutta koko joukossa. Paikka itsessään oli Euroopan mitassa keskikokoinen kauppakeskus, jollaisia on nykyisin kaikkialla. Samat liikkeet ja putiikit löytyvät nykyisin Pietaria myöden. Niin on maailma muuttunut globaaliksi. Samoja ovat kaupat ja samoja niiden tavarat. Keskus itsessään oli tyly, siisti ja suljettu kuin postikonttori sunnuntaisin.

Omaa varsinaista imagoa paikalla ei ole, jollei sellaiseksi katsota kahta sisäänkäynnin läheisyydessä hoipparoivaa suomalaista tenu-ukkoa.

Sitä miettiessä tulevat mieleen nämä suomalaiskansallisen kulttuurin puolustajat ja maahanmuuttokriitikot, kuten rasisteja nykyisin häveliäästi kutsutaan.

Norjassa hullu meni tappamaan kokonaisen joukon nuoria ihmisiä puolustaessaan norjalaista kulttuuria. Poliisit ja muut kantapeikot pelottelevat samanlaisen tapahtuman mahdolliseksi myös Suomessa. Maahanmuuttokriittisimmän puolueen puheenjohtaja ei tuomitse tapahtunutta, vaan käskee ottamaan mallia itsestään.

Minä ihmettelen kovasti, miten voi ottaa esimerkkiä ihmisestä, joka hyväksyy sodan ja tappamisen ongelmien ratkaisemisen välineinä ja sanoo kunnioittavansa elämää, kun häneltä kysytään abortin kieltämisestä.

Imago ja sen rakentaminen on pienestä kiinni. Pelkkään imagoon ei kannata tuijottaa. Parempi on mennä itse katsomaan.

Sodan ja rauhan kysymyksissä ratkaisun tekeminen on helppoa: Sitä joko hyväksyy tappamisen tai ei hyväksy. Vain puoliksi tappaminen on sula mahdottomuus.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Annetaan mummo hyvään kotiin


Posteljooni soitti aamulla ja kertoi nähneensä lehdessä ilmoituksen, missä vaaleanpunaisella pohjalla luki teksti: Annetaan mummo hyvään kotiin.

Vaikka tämä olisi vitsi, se kertoo jotain tästä meidän ajastamme.

Ei mene päivääkään, ettei jokin tiedotusväline kerro vanhusten huonosta kohtelusta maassamme, jota jotkut pitävät edelleen sivistysvaltiona. Ja näin on ollut jo vuosia. Asia on ollut kaikkien tiedossa, mutta mitään ei tapahdu.


Uusia yksityisiä, toinen toistaan hintavampia hoitolaitoksia ollaan kyllä perustamassa ja niiden avulla aiotaan kyniä jokainen vanhus putipuhtaaksi ennen hänen kuolemaansa. Joissakin laitoksissa vanhuksille ei jää enää edes taskurahaa tupakin ostoon, raivoaa posteljooni. Hän polttaa itsekin ja on päättänyt polttaa loppuun saakka ja näin tehdä yhteiskunnalle palveluksen poistumalla nopeasti muonavahvuudesta.

Perintöjä odottaa jokainen. Niitä kärkkyvät kaikki. Ja sitä nopeamminhan se tulee, mitä nopeammin vanhus älyää lähteä. Jää vielä vähän enemmän rintaperillisille, jos mumma tai pappa ehtii kupsahtaa ennen kuin yhteiskunta tulee jaolle.

Varhaista kuolemaa odotetaan tietysti myös sen takia, että vainajalta jää enemmän parempikuntoista silmää, haimaa ja sydäntä siirrettäväksi nousevan polven käyttöön. Hiljattainhan lakia muutettiin niin, että enää ei tarvitse tehdä elintestamentteja, vaan kaiken kelpaavan saa ottaa, jos ei vainaja sitä erikseen kiellä.

Joitakin vuosia sitten Ilta-Sanomien toimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti ärhäkän pakinan otsikolla Lopullinen ratkaisu. Siinä hän ennusti eutanasialain läpimenovuodeksi 2015. Saa nähdä ehtivätkö päättäjät tuohon mennessä. Olisihan se tietysti oiva keino päästä livahtamaan.

Mitään uuttahan ei tuossa mummon antamisessa sinänsä ole, sehän vain palauttaisi yhteiskunnan siihen tilaan, mistä se työllä ja vaivalla viime vuosituhannen puolella nostettiin. Ruotu-ukkoja ja orpojahan myytiin ennen vanhaan huutokaupalla siihen taloon ilmaiseksi työvoimaksi, mikä halvimmalla lupasi ottaa.

Täällä olisi yksi vaivainen. Mitä tarjotaan?

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Takaisin puuhun


Olen nyt lukenut Vilho Kankareen kirjan Mennään kun käsketään! Kirja oli kustantajalla jo vuonna 1947, mutta Otava ei sitä julkaissut, koska se olisi antanut aseita vasemmiston ja kommunistien käsiin. Kovin tuntuu hienohelmaiselta tämä selitys. Kirja on naturalistinen kuvaus sodan arjesta. Siinä tuodaan esiin sodan raakuus, mutta sillä on myös voimakas rauhantahtoinen sanoma.

Kankare kirjoittaa kaunistelematta ja avoimesti sen, minkä jokainen ihminen sodista tietää muutenkin: ”Taistelevien joukkojen suhtautumista naisiin pidetään myös eräänä sivistyksen ja kehityksen puntarina. Ryssiä on syytetty siitäkin kaikesta raakuudesta, julmuudesta ja sikamaisuudesta. Mitä se oli, kun lentokoneet Äänisellä upottivat naisilla ja lapsilla täytetyn proomun, joka oli pyrkimässä pois uhatusta Petroskoista. Mitä se oli esimerkiksi Lohijärven tiellä, kun ammuttiin raskaana oleva venäläinen nainen. Juuri meikäläiset, naisten ja lasten suojelijat, länsimaisen sivistyksen etuvartijat, repivät naiselta housut jalasta ja viskoivat kourakaupalla puuteria sukuelimiin. Mitä se oli, kun Karhumäen etelälaidassa kaatuneen venakon sukuelimet pidettiin huolellisesti paljaina lumesta. Havunoksa oli vieressä sitä varten ohikulkijoiden tarpeeksi. Toipa joku ämpärillisen lämmintä vettäkin sulattaakseen… Mitä se oli kun Tapponiemessä leikattiin kaatuneelta puna-armeijalaisnaiselta koko sukuelin puukolla pois ja pantiin seipään nenään teltan viereen jokaisen ihailtavaksi.”  (ss. 274-275)

Tämä on eräs pahimmista kuvauksista, joita ei kaikkineenkaan ole paljon. Siksi selitys kirjan julkaisematta jättämisestä sodan jälkeen ontuu. Sodan arki ja voimakas rauhanviesti on luultavimmin todellinen syy hylkäämiseen. Tämä on sikäli sääli, että Kankareelta jäi mahdollisesti hylkäyspäätöksen takia monta muuta hyvää kirjaa kirjoittamatta.

Näin Kankare pohtii sodan syitä: ”- Sotahan on omiaan kehittämään julmuutta eri muodoissaan sellaisissakin yksilöissä, jotka rauhan oloissa ovat mitä säyseimpiä kansalaisia. Sota on epänormaali olotila, josta olisi joskus päästävä. Ei siitä koskaan mitään hyvää ja siunausta kehity, vaikka jotkut ehkä luulevat. Tai ehkä ei kukaan sellaista luulekaan. Sodathan syttyvät kansojen imperialistisista pyyteistä ja ekspansiopyrkimyksistä, tai oikeammin hallitsevien kapitalistiluokkien itsekkäästä laskelmoinnista ja oman edun tavoittelusta, josta kaikki sääli ja inhimillisyys on kaukana. Jaa-a. Kuinka kauan kansat antavat vetää itseään huulesta?” (s. 275)

Aivan viime päivienkin tapahtumat Norjassa tekevät Kankareen kirjan ajankohtaiseksi. Kankare kirjoittaa: ”- On se todella omituista tämä ihmiskunnan tappamismania. Yksilöinä ihmiset kauhistuneina ja silmät pelosta laajentuneina useimmiten koettavat välttää kuolemaa sen kohdistuessa heihin itseensä. Samat yksilöt hymyssä suin ottavat hengen toisilta. Se minun nähdäkseni osoittaa puuttuvaa arvostelukykyä ja hengen rajoittuneisuutta. Ei osata paneutua toisen asemaan, eikä ennen kaikkea välitetä toisesta mitään. Mutta jos kaikki yksilöjen kivut, tuskat, sielullinen ja ruumiillinen hätä ja kauhistus osattaisiin koota yhteen ja se kourin tuntea ja kokonaisuutena nähdä ja käsittää, niin tuskinpa löytyisi fyyreriä, joka rohkenisi ihmissielut sodan kurimukseen saattaa.” (s. 282)

Itse yhdyn täysin Kankareen ajatukseen: ”Kyl se o helvetin kumma et ihmiskunna niin sanottu syrämen sivistys ei ols sunka yhtän kehittyny siit asti ku meiä esi-isämme hyppäsiväp puust alas ja opettelivak kävelemän kahrel jalal. Melke olis parempi ku kiivettäis puuhun takasi.” (s. 282)

(Lähde: Mennään kun käsketään! Nuorten miesten jatkosota, Vilho Kankare, Otava, Keuruu 2011)

Tapa, tapa ittes...

Tapa, tapa ittes, tapa, tapa ittes, kuolethan sinä kumminkin. Näin meni murrosikäisten hokema viisikymmentä vuotta sitten. Tänä päivänä Suomessa keskimäärin kolme ihmistä hyppää pois kyydistä enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti.
Suomessa vähätellään itsemurhia, kertoo Mielenterveyden Keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri ja vaatii uutta itsemurhien ehkäisyohjelmaa. Ohjelmillahan tämä ongelma poistuu.

Olen itse osallistunut Mielenterveyden Keskusliiton toimintaan vuosia sitten. Jouduin jäseneksi, kun puoliso oli tekemässä juttua paikallisosaston perustamisesta ja väkeä oli niin vähän, ettei edes laillista johtokuntaa olisi saatu ilma lisäapua aikaan. No aina minä sen verran hullu olen ollut, ettei minulla ainakaan ollut mitään estettä liittyä pieneen piiriin.

Samaan syssyyn pääsin osallistumaan liiton järjestämälle kurssille. Siellä oli parikymmentä ihmistä, joiden kertoman mukaan yksi jos toinen oli ollut useammallakin liiton järjestämällä kurssilla.

Kurssin alussa avattiin paikallinen mielenterveyskuntoutujien toimintakeskus. Tilaisuuteen osallistui myös presidentti Martti Ahtisaari. Hesarin toimittaja kysyi meiltä paikalla olleilta, mitä me haluaisimme kysyä presidentiltä. Minä kysyin: ”Mitä presidentti on aikonut tehdä mielenterveyspotilaiden taloudellisen tilanteen parantamiseksi, sillä se on niin huono, että tervekin saa pitää hatustaan kiinni, ettei siinä puutteessa tule hulluksi?” Kysymystä ei esitetty presidentille. Sen sijaan laulettiin yhdessä laulu Rakastan elämää seisaalleen nousten.

Tilaisuuden päätyttyä Hesarin toimittaja tuli kysymään minun etunimeäni, johon minä vastasin, että jos minusta puhutaan, niin laitetaan koko nimi, sillä en minä häpeä tilaisuudessa oloani. Ei laitettu kysymystä Hesariinkaan.

Kurssilla liiton edustaja piti erityisen puheenvuoron, missä hän neuvoi tiedottamisesta sen verran, että vain Mielenterveyden Keskusliitolla on oikeus tiedottaa mielenterveyspotilaiden asioista. Tätä ihmettelin jo silloin. Miten niin? Eikö hulluilla itsellään ole oikeutta puhua omista asioistaan? Kyllä, mutta ei liiton nimissä. No nyt enää ole liiton jäsen.

Paikalla oli myös TSL:n edustaja, joka kehotti kurssilaisia perustamaan opintokerhoja, koska sitä kautta voi saada vähän toiminta-avustusta. Nykyisin hänen tilallaan on varmaankin vihreiden sivistysjärjestön edustaja.

Vähän muita myöhemmin saapui kurssille henkilö, joka oli jättänyt lääkkeensä ottamatta. Hänet vietiin poliisikyydillä suljetulle osastolle, kun järjestäjät ja muut pelkäsivät häntä. Sellaista oli vertaistuki.

Itse ystävystyin erään kurssilaisen kanssa, joka seuraavat viisi vuotta soitti minulle mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Sitten oli pakko lopettaa. Loppuivat omat voimat.

Aivan jokin aika sitten oli tv:ssä RAY:n mainos, missä kerrottiin, että mielenterveyspotilaiden vapaaehtoistyötä ja vertaistukea avustetaan vuosittain 200 miljoonalla eurolla. Oman kokemukseni perusteella potilasjärjestöjen työ on piilopuoluetukea, josta ei tuntematon potilas paljon kostu.

Jokuhan on joskus piruuttaan laskenutkin, että jos kaikkien potilasjärjestöjen jäsenmäärä laskettaisiin yhteen, niin Suomen väkiluvuksi tulisi 26 miljoonaa.