Näytetään tekstit, joissa on tunniste viha. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viha. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. elokuuta 2012

En ole Pavlovin koira. Hullu mikä hullu II



Kirjassaan Putoaminen Albert Camus mainitsee muutoksen, joka ihmisissä on tapahtunut: Ennen sanottiin, minä ole tätä mieltä. Nyt kaikki julistavat totuutta.



On suuri ero siinä, mitä ihminen tuntee, mitä ja miten hän tunteistaan puhuu. Puhumattakaan siitä, ryhtyykö hän sanoista tekoihin. Ihminen ei ole, tai ainakaan minä en ole Pavlovin koira, joka kellon kilahduksesta rupeaa kuolaamaan.



Ihmisen tunteiden kirjo on laaja. Tunteita on paljon enemmän kuin sanoja kuvaamaan niitä. Ehkä tunteet pitäisikin vain tuntea ja olla puhumatta niistä. Mutta eikö jokaisella ihmisellä silloin olekaan oikeutta omiin tunteisiinsa. Juuri toisten tunteita, ajatuksia ja sananvapautta autoritaariset totalitaristit haluavat rajoittaa.



Samat henkilöt, jotka haukkuvat suvaitsevaisia ihmisiä ”kukkahattutädeiksi”, hyppäsivät takajaloilleen puolustamaan ihmisoikeuksia, kun minä kuvittelin mielessäni laittavani Norjan hullun piinakoppiin, missä hänen silmilleen voisi syljeskellä. Eikö tämä ole hirmuteon suoraa puolustelua kukkahattutätimäiseen tapaan?



Tuttavani oli puolestaan sitä mieltä, että jokaisen itseään kunnioittavalla ihmisillä pitäisi olla oikeus kieltäytyä vartioimasta ja vaikkapa laittamasta ruokaa Norjan hullulle. Onko tuttavallani oikeus tällaiseen mielipiteeseen.



Tähän loppuun haluan vielä esittää ihmetykseni sen johdosta, miksei Norjan tappaja kärsi rangaistustaan samoin kuin muut vaaralliset vangit. Miksi hänelle pitää antaa erityiskohtelu tietokoneineen ja kolmen sellin sviitti?



tiistai 26. heinäkuuta 2011

Takaisin puuhun


Olen nyt lukenut Vilho Kankareen kirjan Mennään kun käsketään! Kirja oli kustantajalla jo vuonna 1947, mutta Otava ei sitä julkaissut, koska se olisi antanut aseita vasemmiston ja kommunistien käsiin. Kovin tuntuu hienohelmaiselta tämä selitys. Kirja on naturalistinen kuvaus sodan arjesta. Siinä tuodaan esiin sodan raakuus, mutta sillä on myös voimakas rauhantahtoinen sanoma.

Kankare kirjoittaa kaunistelematta ja avoimesti sen, minkä jokainen ihminen sodista tietää muutenkin: ”Taistelevien joukkojen suhtautumista naisiin pidetään myös eräänä sivistyksen ja kehityksen puntarina. Ryssiä on syytetty siitäkin kaikesta raakuudesta, julmuudesta ja sikamaisuudesta. Mitä se oli, kun lentokoneet Äänisellä upottivat naisilla ja lapsilla täytetyn proomun, joka oli pyrkimässä pois uhatusta Petroskoista. Mitä se oli esimerkiksi Lohijärven tiellä, kun ammuttiin raskaana oleva venäläinen nainen. Juuri meikäläiset, naisten ja lasten suojelijat, länsimaisen sivistyksen etuvartijat, repivät naiselta housut jalasta ja viskoivat kourakaupalla puuteria sukuelimiin. Mitä se oli, kun Karhumäen etelälaidassa kaatuneen venakon sukuelimet pidettiin huolellisesti paljaina lumesta. Havunoksa oli vieressä sitä varten ohikulkijoiden tarpeeksi. Toipa joku ämpärillisen lämmintä vettäkin sulattaakseen… Mitä se oli kun Tapponiemessä leikattiin kaatuneelta puna-armeijalaisnaiselta koko sukuelin puukolla pois ja pantiin seipään nenään teltan viereen jokaisen ihailtavaksi.”  (ss. 274-275)

Tämä on eräs pahimmista kuvauksista, joita ei kaikkineenkaan ole paljon. Siksi selitys kirjan julkaisematta jättämisestä sodan jälkeen ontuu. Sodan arki ja voimakas rauhanviesti on luultavimmin todellinen syy hylkäämiseen. Tämä on sikäli sääli, että Kankareelta jäi mahdollisesti hylkäyspäätöksen takia monta muuta hyvää kirjaa kirjoittamatta.

Näin Kankare pohtii sodan syitä: ”- Sotahan on omiaan kehittämään julmuutta eri muodoissaan sellaisissakin yksilöissä, jotka rauhan oloissa ovat mitä säyseimpiä kansalaisia. Sota on epänormaali olotila, josta olisi joskus päästävä. Ei siitä koskaan mitään hyvää ja siunausta kehity, vaikka jotkut ehkä luulevat. Tai ehkä ei kukaan sellaista luulekaan. Sodathan syttyvät kansojen imperialistisista pyyteistä ja ekspansiopyrkimyksistä, tai oikeammin hallitsevien kapitalistiluokkien itsekkäästä laskelmoinnista ja oman edun tavoittelusta, josta kaikki sääli ja inhimillisyys on kaukana. Jaa-a. Kuinka kauan kansat antavat vetää itseään huulesta?” (s. 275)

Aivan viime päivienkin tapahtumat Norjassa tekevät Kankareen kirjan ajankohtaiseksi. Kankare kirjoittaa: ”- On se todella omituista tämä ihmiskunnan tappamismania. Yksilöinä ihmiset kauhistuneina ja silmät pelosta laajentuneina useimmiten koettavat välttää kuolemaa sen kohdistuessa heihin itseensä. Samat yksilöt hymyssä suin ottavat hengen toisilta. Se minun nähdäkseni osoittaa puuttuvaa arvostelukykyä ja hengen rajoittuneisuutta. Ei osata paneutua toisen asemaan, eikä ennen kaikkea välitetä toisesta mitään. Mutta jos kaikki yksilöjen kivut, tuskat, sielullinen ja ruumiillinen hätä ja kauhistus osattaisiin koota yhteen ja se kourin tuntea ja kokonaisuutena nähdä ja käsittää, niin tuskinpa löytyisi fyyreriä, joka rohkenisi ihmissielut sodan kurimukseen saattaa.” (s. 282)

Itse yhdyn täysin Kankareen ajatukseen: ”Kyl se o helvetin kumma et ihmiskunna niin sanottu syrämen sivistys ei ols sunka yhtän kehittyny siit asti ku meiä esi-isämme hyppäsiväp puust alas ja opettelivak kävelemän kahrel jalal. Melke olis parempi ku kiivettäis puuhun takasi.” (s. 282)

(Lähde: Mennään kun käsketään! Nuorten miesten jatkosota, Vilho Kankare, Otava, Keuruu 2011)