maanantai 30. heinäkuuta 2012

Hirmiä marjasota

Kuva: Kaija Olin-Arvola

Tunteet kuumina ollaan nyt puolesta ja vastaan, että kuka ne marjat sieltä metsästä saa viedä ja kuka ei.

Kuka poimii ja kenen annetaan poimia ja millaisella haravalla. - Jessus saatana ainakaan meirän pihaan ei tartte tulla. Ampua pitää.

Ja mitä niitä etelän eläviä tänne tuomaan: lapset, työttömät ja eläkeläiset vaan pakkotyöleireille, etteivät laiskoina makaa. Elätit perkeleet.

Ja kun vielä marjatkin muutoin jäävät metsiin mätänemään.

Näinhän se on ihmisten näkökulmasta. Ihmisen toimintaa ohjaa raha ja siitä pursuava hyöty.

Metsien antimet mitään hukkaan mene. Pitäähän karhuille, linnuille ja muille eläville jättää osansa. Kyllä luonto omistaan huolen pitää.

Ihminen toheltaa. Tänään ajoi metsänomistaja tiellä hakekärrynsä kanssa, mistä vain sauhu nousi, kun puu itsekseen kuormassa paloi.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Suomen hallitus ja tiedotusvälineet öö-luokkaan



Ei ole päättäjissämme paljon kehumista. Raamatullisesti sanottuna: He eivät tiedä, mitä tekevät. Ehkä he saavat anteeksi - tai sitten ei.

Pari päivää on kohistu siitä, että luottoluokittaja Moody's on muuttanut Saksan valtionlainojen luottonäkymät vakaasta negatiivisiksi. Moody's pitää kuitenkin Saksan ja Hollannin kolmen A:n luokituksen ennallaan. Suomi on tietysti parasta A-luokkaa.

Käynnissä on taloussota, jonka välineitä luottoluokittajat ovat. Tämä tuntuu propagandassa kokonaan unohtuvan.

Luottoluokittajat ovat voittoa tuottavia yrityksiä, jotka muiden ahneiden tavoin pyrkivät vain voittojensa maksimointiin.

Nyt pitäisikin kysyä: Kuka on tilannut tämän luottoluokituksen? Mitä se maksoi? Kuka siitä hyötyy?

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Kunta olemme me

Kuva: Kaija Olin-Arvola, Bichlin kirkko

Kuva: Kaija Olin-Arvola, Bichlin kirkko

Kunnallisvaalit ovat tulossa. Sen huomaa ainakin siitä, että valtakunnanjulkimoiden kuvat alkavat ilmaantua lööppeihin: On syöpää ja sairautta, avioeroa ja masennusta, liukastumista ja kompastumista.

Puoluediktatuuri panee parastaan, jotta valtakunnan kellokkaat säilyttäisivät asemansa. Pitäähän vallan ulottua ylhäältä alas asti.
Kansalaisten mielipiteet eivät paljon paina; puhutaan sitten kuntaliitoksista tai valtionosuuksien höyläämisestä.

Liian usein ajatellaan, että kunta on se virkamiesjoukko, joka istuu lämpöisissä toimistoissa, joissa valot palavat.

Nobelisti Harry Martinson, joka joutui lapsena huutolaiseksi, kertoo kirjassaan Nokkoset kukkivat, miten pieni Martin kuntaan tutustui: Isän kuoltua äiti lähti Amerikkaan ja kunta otti pojan, jolle ei heti valjennut, mikä se tämä kunta oikein on.

Vasta kirkossa Martin tajusi: ”Mitään näin ihmeellistä ei hän ollut milloinkaan kokenut. Vai niin, tätä oli Kirkko. Hänestä tuntui, että seitsemän samanaikaista aistimusta oli tukehduttamaisillaan tai pakahduttamaisillaan tai raastamaisillaan hänet siekaleiksi. Urkujen kohtaaminen oli muodostumaisillaan myrskyiseksi seikkailuksi, sillä äkkiarvaamatta oli kauhea ajatus iskeytynyt hänen päähänsä. Ja sen ajatuksen saatua kunnollisesti sijansa hän kiljaisi. Hänen kimakka, värisevä pelonitkunsa kuului ylimääräisenä riitasointuna urkujen pauhussa. Hän oli saanut päähänsä, että hän istui Kunnan sisällä. Että tämä oli todellinen Kunta. –

– Tämä on Kunta! parkui Martin. – Auta minua! Auta!”

(Harry Martinson, Nokkoset kukkivat, Uusikirjakerho Helsinki 1974, suom. V. Hämeen-Anttila)

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Inhimillisyys on hupeneva luonnonvara

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Täältä lähtee Tonava



Runoilija Mirkka Rekola puhuu Aamulehden haastattelussa 13.7. humanismin alasajosta.

Jutussa esitetään hänen teesinsä: ”Kirjoitin jo kauan sitten aforismin, joka on totta vielä tänään: Tuli globaali ihminen. Hän täyttää itsellään sen tilan jota yrittää tehdä. Minulle humanismi on aina tarkoittanut inhimillisyyttä ja sivistystä. Mutta nyt humanismia ajetaan alas läpi koko yhteiskunnan, sillä sitä pidetään hyödyttömänä koska se ei tuota. Kyllä se tuottaa, ja paljon arvokkaampaa kuin raha.”

Väitteiden vakuudeksi kannattaa lukea puheenvuoron kommentit. Joillekin humanismi tuntuu olevan myrkkyä. Toiset kulkevat laput silmillä eivätkä asiaa näe.

Humanismin ja inhimillisyyden alasajosta voidaan puhua täydellä syyllä aikana, jolloin sodat yhä hyväksytään konfliktien ratkaisemisen välineiksi, luontoa ja ympäristöä tuhotaan kiihtyvällä vauhdilla, ihmiskauppa kukoistaa ja ihmisten heitteillejättö on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ihmisen kulttuurinen kerros tuntuu tänään todella ohuelta, kun ainoa arvo maailmassa on raha.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Perusteollisuus ja energiahuolto yhteiskunnan omistukseen


Kuva: Kaija Olin-Arvola


Kun muualla Euroopassa suljetaan tehtaita, kansa lähtee kadulle ja poliitikot ryhtyvät hommiin. Suomessa painutaan pilkille ja jatketaan lomia niin kuin ei mitään. Korkeintaan korkeimmat päättäjät keskeyttävät lomansa, jotta saadaan laillistettua miljardien siirtäminen pois Suomesta.


Kun tehdas Suomessa suljetaan, poliitikot tulevat paikalle irtopisteitä keräämään kuin raatokärpäset. Tekoihin asti puheet eivät yllä. Liturgia kyllä osataan: kartoitetaan alueen yritysten tarpeita ja mahdollisuuksia lisähenkilökunnan palkkaamiseksi ja etsitään yrityskohtaisia ratkaisuja rekrytoinnin edistämiseksi ja pyritään löytämään uusia liiketoimintamahdollisuuksia, joilla on työllistämispotentiaalia ja kohdistamaan investointeja alueen yritysten toimintaedellytysten parantamiseksi tavoitteena korvaavien työpaikkojen ja uusien yritysten luominen sekä jatkajien löytäminen sukupolvenvaihdoksen edessä oleviin yrityksiin, kuten paikallisaviisi toistelee.


Hankoniemellä Koverharin terästehdas ajettiin konkurssiin. Työttömiä tuli useita satoja ja kuntiin miljoonien veromenetykset. Nyt odotetaan uutta ostajaa, joka mahdollisesti vie tuotannon ja ainutlaatuiset patentit mukanaan Kiinaan.


Työntekijöille tarjotaan samaa huttua kuin ennenkin: henkilökunnan informointia muutosturvasta, työnhakemisesta, avoimista työpaikoista (joita ei ole), yrittämisestä ja koulutuksesta. Toimeentuloa nämä toimenpiteet eivät turvaa.


Eikö tällaisissa tapauksissa pitäisi ottaa tuotanto yhteiskunnan omistukseen? Onhan kysymyksessä perustuotanto, jolle kysyntää maailmassa riittää.


Miksi näin ei menetellä? Siksi, että kapitalistinen ideologia määrää teot. Suunta on päinvastainen: yksityistetään kaikki voittojen maksimoimisen ja pelin välineiksi. Ihmisten ja ympäristön ei ole mitään väliä.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Sota tulisi tarpeeseen?


















Kuva: Kaija Olin-Arvola. Suomalainen maaseutu muutoksen kourissa.

On tullut ajettua Ruotsin läpi lukemattomia kertoja kymmenien vuosien aikana. Kaikki on näyttänyt niin kauniilta ja siistiltä kuin vain kansankodissa ikinä voi olla. Ehkä juuri siksi oli yllätys nähdä taloushistorioitsija ja valokuvaaja Jan Jörnmarkin dokumentti Tyhjät pihat, autiot tehtaat.

Miljardeja toisensa perään on pistetty esimerkiksi valtion rakentamiin asuntoihin, joissa ei ole ollut varaa ihmisten asua. Globalisaatio ja digitalisoituminen ovat Jörnmarkin mukaan tärkeimmät syyt hävitykseen.

Dokumentissa Jan Jörnmark sanoo, ettei tiennyt itsekään kuinka paljon rappiota Ruotsissa on, vaikka oli taloudesta kirjoittanut useita kirjoja ja aihetta tutkinutkin. Vasta kun hän sattumalta löysi hylätyn huvipuiston ja alkoi valokuvata sitä, hän käsitti, mitä todella tapahtuu. – Jos minulla ei olisi taipumusta nostalgiaan ja romantiikkaan, ajaisin itkien Ruotsin läpi, Jörnmark selitti.

Jörnmark toteaa, miten vieraantuneet ihmiset synnyttävät outoja aatteita. Kapitalismiin kuuluu, että vanhaa pitää tuhota, jotta olisi pääomia, työtä ja luonnonvaroja, joilla talouden pyörät pidetään pyörimässä.

Sotahan on aina tällaisessa tilanteessa kelvannut kapitalismin avuksi ja pelastukseksi. Sitäkö tässä nyt vain odotetaan ja lietsotaankin?

Valitettavasti Jan Jörnmarkin dokumenttia ei voi katsoa Ylessä tekijänoikeudellisista syistä. Youtubessa sen sijaan löytyy Jörnmarkin karmaisevan kauniita kuvia.

Varokaa! Puu kaatuu

En tiedä, mikä panee suomalaiset kaatamaan vanhat puut ja pelkäämään niiden päälle kaatumista. Muutama vuosi sitten Paikkarin torpalta kaadettiin vanhat koivut ja nyt tilalla on mäntyjä. Koko paikan luonne muuttui. Viimeksi torpan läheisyydessä sijaitsevan Miinan mökin ympäristö raiskattiin: puut kaadettiin ja maa käännettiin kuralle. Puut kaadetaan aina, kun ne tulevat satavuotiaiksi, kertoi Museoviraston opas.


Sammatin hautausmaalta kaadettiin vanha kelomänty, jota oli aikoinaan käytetty ruoskimispuuna. Sen pelättiin kaatuvan ihmisten päälle ja rikkovan hautakivet. Punaisten haudan takaa kaadettiin vanhojen koivujen rivistö ja tilalle saatiin aidan takaa näkyvä peltihalli.



Kilometritolkulla tienvarsimaisemia on tuhottu Länsi-Uudellamaalla ja kaadettu vanhat puut, kun paskaa pumpataan paikasta toiseen.



Tänä kesänä Fiskarsin kulttuurimaisema tuhottiin rakentamalla keskelle kylää valtava parkkipaikka ja kaatamalla varjoa antavat puut raitin reunalta.



Tällaista ei näe Saksassa, missä vanhat puut on tarkkaan tiedossa ja niitä suojellaan. Ne ovat kunnianarvoisia nähtävyyksiä. Vanhojen kaupunkien keskustoissa autot ovat saaneet väistyä kokonaan. On osattava kävellä, jos haluaa vierailla kulttuurimaisemassa.



Puukujat säilytetään ja liikenne saa luvan sopeutua.



Tammi elää helposti tuhat vuotta: 300 vuotta se kasvaa, 300 vuotta se tarjoaa kodin erilaisille eläjille ja 300 vuotta kestää sen vanhuus.





Tämä tammi viettää vanhuudenpäiviään Usedomin saarella ja se on nähnyt tuulet ja tuiskut. Sen iäksi arvioidaan noin 800 vuotta.




Tämän puun osoite on Am grossen Baum.
































Tie Benediktbeuernin luostariin ja luostarin pihapuita.


Kuvat: Kaija Olin-Arvola

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Mitä se on se taide



Paul Klee

Taide on rahaa, sanoo kapitalistinen käsitys. Taiteella on arvoa vain, jos sillä on rahallista arvoa ja sen voi markkinoilla määritellä. Huutokaupat ovat sitä varten.

Taide on institutionaalista. Taidetta on vain se, minkä taideyhteisö taiteeksi hyväksyy. Tässäkin katsannossa taiteen kriteeriksi ponnahtaa rahallinen arvo.

Nykyisin taidetta luodaan usein brändin keinoin. Taide on kaupallistettu, tuotteistettu ja markkinoitu. Usein brändi on taiteilija itse.

Kautta aikojen taide on ollut vallanpitäjien valvonnassa ja omistuksessa. Vallanpitäjät määrittelevät taiteen.

Aikana, joka syrjäyttää entistä useamman ihmisen tyhjyyteen ja tarpeettomuuteen, tarvittaisiin entistä enemmän vallatonta taidetta.

Luovuus on ihmisen tärkein ominaisuus. Luovuus on leikkiä. Luovuus on arvo sinänsä.

”Jokainen ihminen on taiteilija.”

 Katsokaa lapsia.




Kyösti Arvola

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Tanz mit Leibach


Tässä iässä hämmästyy aika harvoin mistään, mutta jokin aika sitten törmäsin Laibach-ilmiöön. En tiedä, miten on asia mennyt aiemmin kokonaan ohi korvien.

Suuressa saksalaisessa levykaupassa Laibachin levy löytyi, mutta asialla ei elämöity.

Ihmisellä on yleensä tarve luokitella kaikki kokemansa. Hämmennystä herättävä on saatava paikoilleen.

Niin&Näin Filosofisen aikakauslehden viimeisimmässä numerossa (2/2012) on Risto Koskensillan artikkeli ilmiöstä ja siinä johtopäätös: ” Laibachin koverit kykenevät osoittamaan populaarikulttuurin epämieluisia piirteitä, koska ne itsekin ovat pinnallista poppia. Teho katoaisi, jos tuotokset olisivat korkeakulttuuria tai eroaisivat lähtökohtaisesti kommentoinnin kohteistaan. Laibachin kevytkulttuuriset teokset eivät ole vakavasti otettavaa taidetta, ja juuri siksi ne onnistuvat siinä, missä vakavan taiteen on niin vaikea onnistua: ne muovaavat ihmisten käsitystä maailmasta ja siten todellisuutta.”

(Kaikki luokittelut ovat tietenkin vain kalpea varjo todellisuudesta. Kun loman jälkeen palasin Saksasta Suomeen tuntui suomalaisen tv:n amerikkalaispitoinen tarjonta siltä, että siihen verrattuna Pekka ja Pätkäkin ovat korkeakulttuuria.)

Seuraavassa pari näytettä albumista Opus Dei: Geburt Einer Nation ja Opus Dei.

Keikkakalenteri ja lisää tietoa löytyy täältä.