Kuva: Kaija Olin-Arvola, Bichlin kirkko
Kunnallisvaalit ovat tulossa. Sen huomaa ainakin siitä, että valtakunnanjulkimoiden kuvat alkavat ilmaantua lööppeihin: On syöpää ja sairautta, avioeroa ja masennusta, liukastumista ja kompastumista.
Puoluediktatuuri panee parastaan, jotta valtakunnan kellokkaat säilyttäisivät asemansa. Pitäähän vallan ulottua ylhäältä alas asti.
Kansalaisten mielipiteet eivät paljon paina; puhutaan sitten kuntaliitoksista tai valtionosuuksien höyläämisestä.
Liian usein ajatellaan, että kunta on se virkamiesjoukko, joka istuu lämpöisissä toimistoissa, joissa valot palavat.
Nobelisti Harry Martinson, joka joutui lapsena huutolaiseksi, kertoo kirjassaan Nokkoset kukkivat, miten pieni Martin kuntaan tutustui: Isän kuoltua äiti lähti Amerikkaan ja kunta otti pojan, jolle ei heti valjennut, mikä se tämä kunta oikein on.
Vasta kirkossa Martin tajusi: ”Mitään näin ihmeellistä ei hän ollut milloinkaan kokenut. Vai niin, tätä oli Kirkko. Hänestä tuntui, että seitsemän samanaikaista aistimusta oli tukehduttamaisillaan tai pakahduttamaisillaan tai raastamaisillaan hänet siekaleiksi. Urkujen kohtaaminen oli muodostumaisillaan myrskyiseksi seikkailuksi, sillä äkkiarvaamatta oli kauhea ajatus iskeytynyt hänen päähänsä. Ja sen ajatuksen saatua kunnollisesti sijansa hän kiljaisi. Hänen kimakka, värisevä pelonitkunsa kuului ylimääräisenä riitasointuna urkujen pauhussa. Hän oli saanut päähänsä, että hän istui Kunnan sisällä. Että tämä oli todellinen Kunta. –
– Tämä on Kunta! parkui Martin. – Auta minua! Auta!”
(Harry Martinson, Nokkoset kukkivat, Uusikirjakerho Helsinki 1974, suom. V. Hämeen-Anttila)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti