Meinaako Suomi hyökätä Venäjälle?

Kas, ettei saman tien ohjuksia jotka kantaisivat Uraliin asti!


”Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Charly Salonius-Pasternakin mukaan ilmavoimille hankittavat uudet risteilyohjukset asettavat suomalaiset poliitikot uudenlaisten kysymysten äärelle kriisitilanteessa. Hän arvelee, että puolustuksen riippuvuus Yhdysvalloista lisääntyy.” Näin kertoi Kokoomuksen Ylen uutiset 13.9.


Suomi hankkii Hornet-hävittäjiin JASSM-aseita, joilla ne voivat iskeä myös maakohteisiin sen lisäksi, että ne torjuvat vastustajan lentokoneita.


- Ensinnäkin nyt Suomella on kyky vaikuttaa minkä tahansa vihollisen toimintaan monen sadan kilometrin päässä rajan toisella puolella. Miten pitkälle ollaan valmiita iskemään? Toiseksi on tämä aikakysymys. Taas aseet ovat tehokkaimmillaan kriisin alussa. Ollaanko niitä valmiita käyttämään, ennen kuin kriisi on laajentunut tai eskaloitunut?”, sanoi Salonius-Pasternak.


Saman uutisen aikana näytettiin karttaa, missä näiden uusien JASSM-ohjusten kantomatkaa esiteltiin. Ja kuten arvata saattaa, hyökkäys suuntautui itään. Väritetty alue, mihin ylletään, ulottui Jäämereltä Pietarin eteläpuolelle. Minusta tällainen asian esittäminen on diplomaattinen loukkaus.


Että rahaa on, vaikka leipäjonot pitenevät. Mitään ilmaisia tällaiset tappokoneet eivät tietenkään ole. Hävittäjien arveltiin ennakkoon maksavan 180 000 000 euroa.


Rauhaa ihmiset!


P.S. Mitä vasemmisto tekee tällaisessa hallituksessa?

Kunta olemme me

Kuva: Kaija Olin-Arvola, Bichlin kirkko

Kunnallisvaalit ovat tulossa. Sen huomaa ainakin siitä, että valtakunnanjulkimoiden kuvat alkavat ilmaantua lööppeihin: On syöpää ja sairautta, avioeroa ja masennusta, liukastumista ja kompastumista.

Puoluediktatuuri panee parastaan, jotta valtakunnan kellokkaat säilyttäisivät asemansa. Pitäähän vallan ulottua ylhäältä alas asti.
Kansalaisten mielipiteet eivät paljon paina; puhutaan sitten kuntaliitoksista tai valtionosuuksien höyläämisestä.

Liian usein ajatellaan, että kunta on se virkamiesjoukko, joka istuu lämpöisissä toimistoissa, joissa valot palavat.

Nobelisti Harry Martinson, joka joutui lapsena huutolaiseksi, kertoo kirjassaan Nokkoset kukkivat, miten pieni Martin kuntaan tutustui: Isän kuoltua äiti lähti Amerikkaan ja kunta otti pojan, jolle ei heti valjennut, mikä se tämä kunta oikein on.

Vasta kirkossa Martin tajusi: ”Mitään näin ihmeellistä ei hän ollut milloinkaan kokenut. Vai niin, tätä oli Kirkko. Hänestä tuntui, että seitsemän samanaikaista aistimusta oli tukehduttamaisillaan tai pakahduttamaisillaan tai raastamaisillaan hänet siekaleiksi. Urkujen kohtaaminen oli muodostumaisillaan myrskyiseksi seikkailuksi, sillä äkkiarvaamatta oli kauhea ajatus iskeytynyt hänen päähänsä. Ja sen ajatuksen saatua kunnollisesti sijansa hän kiljaisi. Hänen kimakka, värisevä pelonitkunsa kuului ylimääräisenä riitasointuna urkujen pauhussa. Hän oli saanut päähänsä, että hän istui Kunnan sisällä. Että tämä oli todellinen Kunta. –

– Tämä on Kunta! parkui Martin. – Auta minua! Auta!”

(Harry Martinson, Nokkoset kukkivat, Uusikirjakerho Helsinki 1974, suom. V. Hämeen-Anttila)

Toivossa on hyvä elää, sanoi täi

Kuva: Johannes Heinonen.
”Latinalainen Amerikka rakastaa sanaa ”toivo”. Meistä tuntuu hyvältä kun meitä kutsutaan ”toivon mantereeksi”. Joka pyrkii kansanedustajaksi, senaattoriksi tai presidentiksi nimittää itseään ”toivon ehdokkaaksi”.” Näin kirjoittaa chileläinen runoilija Pablo Neruda kirjassaan Tunnustan eläneeni.

Tuntuu tutulta. Eipä ole vielä ihmisikää siitä, kun toivolla ratsasti Suomen kokoomus, Suomen suurin puolue. Ja tutuilta tuntuvat politiikan tuloksetkin: ”Itse asiassa tuo toivo on luvatun taivasosan kaltainen, se muistuttaa maksulupausta jonka toteuttaminen viivästyy. Se lykkääntyy seuraavaan lainsäädäntökauteen, seuraavaan vuoteen tai seuraavaan vuosisataan.”

Näin siis Latinalaisessa Amerikassa, näin Suomessa.

Mitä kaikkea meille on luvattu ja mitä olemme saaneet: Köyhien määrä on lisääntynyt, vanhukset ovat heitteillä, nuorisotyöttömyys kasvaa, 50 000 nuorta on kokonaan kateissa, leipäjonot pitenevät, kansan omaisuus myydään, rikkaat vain voivat paremmin kuin koskaan. Oikeudenmukaisuudesta ei edes keskustella.

Rahat eivät riitä omien kansalaisten palveluiden kunnolliseen järjestämiseen, mutta miljardeja mätetään maailman rikkaille ja suurille pankeille. Suomalainen eliitti rakentaa palomuuria omien sijoitustensa ympärille.

Kansaa uhkaillaan kaaoksella. Sekö on toivonpolitiikkaa? Vaikka kaikkein rikkaimpien talletukset sulaisivat ja arvopaperit menettäisivät arvonsa, eivät rahat ja rikkaudet maailmasta katoa. Ne vaihtavat vain omistajaa. Reaalitaloudessa kaatuneiden pankkien ja yritysten tilalle tulevat uudet ahneet yrittäjät ja uudet pankkiirit velkaannuttavat maailman, koska lainanannolla koronkiskurit rikastuvat. Toisten hädällä hyötyjillä on toivoa aina. Se toivo on tämä riistoon ja alistamiseen perustuva talousjärjestelmä, kapitalismi.

Ja tämän kapitalistisen toivon vedättäjiksi on ryhtynyt myös vasemmisto. Se peesaa kokoomusta suuressa kusetuksessa. Koko poliittinen eliitti elää täin tavoin toivossa, koska he ovat systeemin rasvareita, jotka saavat oman siivunsa siitä, mikä on kansalta poissa.

Kaikkein toivottomin on vasemmisto, joka on myynyt niin aatteensa kuin vaateensa. He harjoittavat mielikuvapolitiikkaa ja kuvittelevat, että sanat riittävät, olivatpa teot mitä tahansa.

Ihan oma lukunsa ovat poliittisen eliitin uudet korkeilla aalloilla surffaavat annakontulat, jotka eivät uskalla edes keskustella. He haluavat elää omassa suljetussa lasikuplassaan, mistä heitellään syytöksiä niille, jotka vielä jaksavat muistuttaa vasemmistoa sen ainoasta toivosta: työtätekevistä ihmisistä ja maailman vähäosaisista. Ei vasemmiston tehtävä ole raharikkaiden
edunvalvonta.

Perussuomalaisista tulevat mieleeni ne kaksi jehovantodistajaa, jotka eräänä syysiltana koputtivat ovelleni näin sanoen: ”Me tulimme tuomaan teille toivoa.” Minä katsoin pihalle ja näin siellä autossa istuvan todistajien kyytimiehen. Oli pakko vastata naisille: ”Kuulkaa, ei tuo ole meidän Toivo.”





Kuva: Johannes Heinonen

Presidentit matokupilla. Minä valitsen Jarpin.

”Lohjalaisen Voipion perheen vanhemmat Heidi ja Jasu kutsu meirän kotiinsa koska halusivan ansaita rispektiä teini-ikäästen lastensa silmissä”, kertovat Duudsonit. Ensin hyökättiin johonkin Immulan K-kauppaan ajamaan enduroa niin että vessapaperirullat lensivät ja kumi paloi kaupan lattialla. Hauskaa, hauskaa.

Haavisto ja Niinistö tekivät tunnusteluja vaalitentin alkajaisiksi ja tulivat siihen tulokseen, että lokaa heittävät vain vastustajat eivät herrasmiesten omat kannattajat toisilleen. Veljekset kuin ilvekset.

Duudsonit siirtyivät testaamaan viiden lapsen isän ja äidin paineensietokykyä leipomalla äidin sokerimunkkiin toukkia. Ja äiti kiljui: Mitä helvettiä!

Lähdettiin Lohjan keskustaan kuntosalille ja isä kertoi ajaessaan, että hänellä on kaksi vasenta jalkaa ja molemmat väärinpäin perseessä kiinni. Salilla tehtiin muutamat rivot punnerrukset asennossa 69.

Niinistö oli päässyt puhumaan Jennistä: Ei, ei Jenni hänen paitojaan silitä kuin kiireessä. Saulille oli vain tehty jossain tentissä johdatteleva kysymys. Kyllä Suli on paljon parempi paitojen silittäjä kuin Jenni.

Duudsonit juoksuttivat Lohjalla pakkopaitaan puettuja lapsia pitkin katuja ja saivat houkuteltua sivullisetkin takaa-ajoon. Ja oli niin helvetin hauskaa. Mentihin viälä joukolla rullaportaita takaperin ja lohojalaaset tottelivat. Ovat muutoonkin yhtä jäyhiä kun pohojalaaset.

Haavisto tuntui olevan sitä mieltä, että Kiinaan ja Venäjälle voidaan ihan hyvin mennä neuvomaan, mitä siellä pitäisi tehdä kaupallisista eduista viis veisaten. Haavisto on Vietnamissakin kerran käynyt viisaamassa eikä kukaan suuttunut.

Duudsonit ovat siirtyneet lohjalaisperheen kanssa leikkimään Amerikan malliin ruokasotaa. Heitetään kakkuja naamaan ja kaadetaan kulhokaupalla keittoja rinnuksille.

Niinistö ja Haavisto tuntuvat edelleen kisaavan siitä, kumpi on rohkeampi röykyttämään ihmisoikeuksia polkevia diktaattoreita. EU:nkin voisi ottaa hätätilassa apuun. Iraniin pitäisi saada tarkastajia ja pakotteita, vaatii Niinistö. Sitä ei kukaan kerro, että media mustamaalaa jatkuvasti Irania ”pahan akseliin” kuuluvana valtiona, unohtaen täysin, että Iran ei ole hyökännyt minkään naapurivaltion kimppuun yli 200:n vuoteen. Vastaavasti erittäin sotaisa ydinasevaltio Israel hyökkäilee jatkuvasti naapurivaltioihinsa.

Duudsonit testaavat Voipion perheen todellista sturm und drangia. Isän ja äidin eteen on isketty matokulho. Vanhempien pitäisi nyt todistaa heittäytymiskykynsä; syödä viisi toukkaa minuutissa. Äiti voittaa ensin oman luontonsa ja popsii madot yökkäillen. Oksennus ei ole kaukana. Isä nielee madot purematta.

Tasapeli: Lapsille on nyt näytetty, että vanhemmilla on munaa.

Minä annan ääneni Jarpille. Näinhän niitä maailmanmestaruuksiakin jaetaan.

Posteljooni susijahdissa

Kuva: Kaija Olin-Arvola

Posteljooni soitti eilen. Oli kuullut, että nyt suunnitellaan jossain marjakorttia. Ilman sellaista ei kohta enää saa marjojakaan poimia. Posteljooni tekee joka kesä tuhansien eurojen tilin marjoja keräämällä. Viime kesänä oli metsissä jo tilanne sellainen Hankoniemellä, että mianmarilaiset ja paikalliset hätistelivät toisiaan parhailta marjapaikoilta.

Posteljoonia harmittaa, että jokamiehenoikeus on turhan kapeaksi rajattu. Hän kun tekee luonnonmateriaaleista joulukoristeita eikä käpyjäkään enää uskalla ottaa toisten metsistä ilman, että saa pelätä sakkoja.

Ja sitten ovat vielä sudet ja karhut. Posteljooni raivostuu niistä puhuessaan. Hänen mielestään ne voisi siirtää suurten kaupunkien keskustoihin. Sinne missä niiden suojelijatkin ovat. Ne jotka eivät tiedä luonnosta mitään. Ne jotka matkustavat valmiiksi paketoiduille seikkailumatkoille, tuottavat saasteita enemmän kuin muut ja vaativa muilta piereskelyn ja uloshengittämisen lopettamista.

Yritän varovasti puuttua posteljoonin vuodatukseen ja muistuttaa jokaisen ihmisen luonnollisesta luontosuhteesta. Mitään luontosuhdetta ei enää ole, kuuluu posteljoonin tuomio. Ihmiset ovat niin vieraantuneita luonnosta, että kun nykylapsen vie metsään, se alkaa parkua eikä keksi mitään tekemistä.

Ja miten voisi mitään luontosuhdetta ollakaan, kun ihmiset on ajettu slummeihin lajittelemaan jätteitään. Se on niiden ainoa luontosuhde. Miettivät miten teepussikin pitäisi lajitella neljään osaan: paperi, metalli, lumppu ja biojäte.

Äärimmäinen yksityistäminen on vienyt maailman tilanteeseen, missä luonto on ihmisestä hyvin kaukana. Posteljooni on nähnyt tv:stä, miten Amerikassa ennen preerioilla sai vapaasti vaeltaa. Nyt nekin on aidattu ja hyvin harvoihin paikkoihin voi mennä vapaasti kuljeskelemaan. Posteljooni pelkää kehityksen johtavan samaan Suomessa.

Ja kun kohta ei enää saa autollakaan ajaa eikä julkisilla kulkuvälineillä pääse kuin kaupunkeihin ja niistä äkkiä pois, niin millä ihminen sinne luontoon menee. Asutuskeskuksien ympäristön luonto on paskavettä ja puupeltoa ja roskia ja ihmisiä joka paikassa. Puhdasta luontoa ihmisten lähellä ei enää ole. Puistoille posteljooni nostaa nokkaansa.

Kokoomuksen ja nykyhallituksen ajamassa kiireellisessä kuntauudistuksessa posteljooni näkee salaliiton. Sen seurauksena maanomistus entisestään vain keskittyy ja väki joutuu lähiöiden ahtaisiin keskitysleireihin, kun palvelut lopetetaan. Posteljoonin mielestä koko maa pitäisi sentään pitää asuttuna. Se olisi maanpuolustusta parhaimmillaan. Hän kävi jo äänestämässä Paavo Väyrystä.

Kun pahimmat paineet on purettu, posteljooni kertoo vielä päivän sattumuksen: Oli jossain talossa tullut mies kalsareissaan ottamaan vastaan pakettia ja pidellyt kiinni kalleuksistaan ja pyydellyt kovasti anteeksi. Kun ei ollut oikein meinannut onnistua paketin kuittaaminen, oli posteljooni sanonut sille: Ota nyt käteesi kynä ja paketti ja kuittaa. Minä voin pitää sun kalleuksistas.

Mitä Amerikkaan kuului?

Minusta on aika erikoista, että ulkoasiainvaliokunnan Amerikan matkan aiheesta ja tarkoituksesta ollaan julkisuudessa oltu varsin niukkasanaisia. Kun tiedustelin asiaa, sain vastauksen: Miksi siitä pitäisi kertoa!

Minä olen aina kuvitellut, että demokratiaan kuuluu läpinäkyvyys. Tätä eivät totalitaristit tietenkään käsitä.

Kiinnostavaa olisi tietää, mitä suomalaiset poliitikot tekivät USA:n vierailullaan? Mistä keskusteltiin, mitä sovittiin? Soinin paluu kotimaahan uutisoitiin, mutta ei juuri muuta kansalaisten yhteisten tiedotusvälineiden piirissä.

Mutta kun nyt kerran yhdessä maksamme myös ulkoasiainvaliokuntaan kuuluvien poliitikkojen matkailun, niin ehkä olisi kohtuullista kuulla, mitä matkalla saatiin aikaan ja ehkä sovittiin.

Viimeisimmässä Journalistissa oli juttu, jossa kerrottiin, että varsinkin perussuomalaiset ovat haluttomia antamaan haastatteluja ja suorastaan pakoilevat toimittajia.

Heille tuntuu olevan tarpeeksi siinä, että blogistaniassa puskista huudellaan ja kaverit komppaa.