Kunta olemme me

Kuva: Kaija Olin-Arvola, Bichlin kirkko

Kunnallisvaalit ovat tulossa. Sen huomaa ainakin siitä, että valtakunnanjulkimoiden kuvat alkavat ilmaantua lööppeihin: On syöpää ja sairautta, avioeroa ja masennusta, liukastumista ja kompastumista.

Puoluediktatuuri panee parastaan, jotta valtakunnan kellokkaat säilyttäisivät asemansa. Pitäähän vallan ulottua ylhäältä alas asti.
Kansalaisten mielipiteet eivät paljon paina; puhutaan sitten kuntaliitoksista tai valtionosuuksien höyläämisestä.

Liian usein ajatellaan, että kunta on se virkamiesjoukko, joka istuu lämpöisissä toimistoissa, joissa valot palavat.

Nobelisti Harry Martinson, joka joutui lapsena huutolaiseksi, kertoo kirjassaan Nokkoset kukkivat, miten pieni Martin kuntaan tutustui: Isän kuoltua äiti lähti Amerikkaan ja kunta otti pojan, jolle ei heti valjennut, mikä se tämä kunta oikein on.

Vasta kirkossa Martin tajusi: ”Mitään näin ihmeellistä ei hän ollut milloinkaan kokenut. Vai niin, tätä oli Kirkko. Hänestä tuntui, että seitsemän samanaikaista aistimusta oli tukehduttamaisillaan tai pakahduttamaisillaan tai raastamaisillaan hänet siekaleiksi. Urkujen kohtaaminen oli muodostumaisillaan myrskyiseksi seikkailuksi, sillä äkkiarvaamatta oli kauhea ajatus iskeytynyt hänen päähänsä. Ja sen ajatuksen saatua kunnollisesti sijansa hän kiljaisi. Hänen kimakka, värisevä pelonitkunsa kuului ylimääräisenä riitasointuna urkujen pauhussa. Hän oli saanut päähänsä, että hän istui Kunnan sisällä. Että tämä oli todellinen Kunta. –

– Tämä on Kunta! parkui Martin. – Auta minua! Auta!”

(Harry Martinson, Nokkoset kukkivat, Uusikirjakerho Helsinki 1974, suom. V. Hämeen-Anttila)

Kotihäät ja perussuomalainen vaihtoehto

Elettiin vuotta 1967. Oli tunnettu viikko, ostettiin morsiamelle kihlat. Sulhanen sai morsmaikun iso-sedän sormuksen, jonka mies jätti pöydälle taskukellon ja lompakon kanssa ennen kuin hyppäsi kaivoon. Kihlajaispäivä oli kesäkuun neljäs, puolustusvoimien lippujuhla, ja koko maa liputti. Muutettiin yhteen ja pieni kylä kuiskutteli ja rapisi. Tuli Euroopan hullu vuosi 1968 ja ulotti lonkeronsa myös Sammatin pieneen seurakuntaan. Lepakkomieheksi nimetty pappi kutsuttiin nuorten kotiin pariskuntaa vihkimään. Pappi pani raamatun Kommunisti-lehtipinon päälle kirjahyllyyn ja alkoi saarnata susiparista. Morsian katsoi keittiön oven ikkunan läpi seinällä riippuvaa sipulipussia ja seurakunta hikoili selän takana pääsiäisauringossa.



Ensimmäisenä arkipäivänä erottiin kirkosta ja pappi mellasti kuin perkele. Oli pakko saada erosta ilmoitus paikallislehteen, kun kerran kommunisteja ovat ja kaikkea pahaa vain heille. Siitä kuitenkin alkoi yli neljäkymmentä vuotta kestänyt liitto myötä- ja vastamäkineen.



Satuhäissä pari viikkoa sitten vihittiin jo kertaalleen avioitunut pariskunta. Haluttiin asialle kirkollinen vahvistus. Sulhanen pyysi bestmaniksi perussuomalaisten kansanedustajaa, joka lupasi tulla, vaikka samalle päivälle osuikin puoluekokous. Kansanedustaja puhui sulhaselle, miten oli nyt tärkeää saada estettyä vasemmiston ajama sukupuolineutraali avioliittolaki. Se oli tärkeä tavoite ennen kuin on suuren tehtävän vuoro. Totta Mooses. Häissä miestä ei näkynyt. Oli puoluekokous ilmeisesti vienyt voiton. Kun pariskunta liittonsa merkiksi laittoi ranteisiinsa käsiraudat, vaikutti pappikin vähän turhautuneelta.



Satuhäät ovat nyt suuressa huudossa. Valkoisiin pukeutunut neitsytmorsian talutetaan alttarille pyhästä hengestä siinneen lapsikatraan saattelemana. Koskaan eivät häät kuitenkaan ole täysin täydelliset. Milloin on morsian liian humalassa tai viinat loppuvat kesken. Kampaus on epäonnistunut tai rakennekynsi irtoaa ennen aamenta. Sulhanen laskee naama punaisena kustannuksia. Pahimmassa tapauksessa tilaisuuden yllä leijailee väkinäinen nauru ennen lopullista lässähdystä. Joskus mennään jopa Kreikkaan asti, missä paikallinen temppeli saattaa olla väärin sisutettu, kun mennään sentään luterilais-kristilliseen avioliittoon.



Jotenkin minusta tuntuu, että nykyinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliitosta; puolesta ja vastaan, on suurelta osin arvovaltakiistaa pelkästä muodosta. Se ja sen kestävyys kun perustuu paljon muuhun kuin siihen, missä merkeissä liitto solmitaan. Paljon tarvitaan kärsivällisyyttä. Ja rakkautta, mitä se ikinä sitten tarkoittaakin.



Tästäkin saattaa olla kysymys: Kapitalismissa rakkautta pidetään yllä, jotta sillä ”motivoitaisiin yksilöitä – silloin kun heidän motivoimiseensa ei ole muita keinoja - omaksumaan mies-isän ja vaimo-äidin asema ja muodostamaan ydinperheitä, jotka ovat välttämättömiä, eivät vain suvunjatkamisen ja sosialisaation kannalta, vaan myös pitämään yllä olemassaolevia järjestelyjä tavaroiden ja palvelujen levittämiseksi ja kuluttamiseksi, ja yleensäkin pitämään sosiaalisen järjestelmän asianmukaisessa kunnossa ja siten pitämään sitä toiminnassa”, kuten kirjoittaa S. M. Greenfield.





(Lähde: Alain de Botton, Rakkauden koetus, esseeromaani 1993, WSOY 2003, Suom. Tomi Snellman

Vanhanajanjoulu

Sodan jälkeen meillä säästettiin joulupaperit seuraavan vuoden lahjoja varten ja paketit sidottiin punaisella villalangalla. Jokainen sai vain pari lahjaa, isä Klubi-askin. Se oli rikasta aikaa. Yhtenä jouluna tuli polkupyörä. Siitä pitäen Hermes on ollut lempijumalani: Kenkäni siniset ja siivelliset.

Me tehtiin joulukoristeet itse: kirjavia paperirinkuloita pitkät rimpsut, lumitähtiä ikkunoihin ja pumpulipilviä lumeksi kuusen oksille. Muutama lasinen pallo oli ja punainen käpy. Hohtava, mykkä lasilintu. Vanhoista lehdistä leikattiin tonttuja ja pukinkuvia, jotka liimattiin perunalla kauppapaperista tehtyyn vihkoon. Parhaat kuvat kopioitiin steariinilaatoille ja pantiin talteen
litteään kerrastolaatikkoon.

Kuusessa poltettiin bengaalitikkuja ja oikeita kynttilöitä. Niitä piti vahtia silmä kovana. – Ei saa jättää kynttilöitä yksin, sanoi äiti. Isä pani tulitikun sähkömittariin ja valot ploosasivat koko joulun yötä päivä pihalla ja kellarissa asti. Jouluaamuna äiti heräsi varhain laittamaan valkean viiteen kynttilään kamarin ikkunalle tervehdykseksi joulukirkkoon menijöille.

Viikko ennen joulua haettiin sementin ja mullantuoksuisesta perunakellarista omalla kasvimaalla kasvatetut juurekset, joista äiti paistoi monta päivää laatikoita ja hakkasi puukaukalossa petkelillä rosollia, jota syötiin loppiaiseen asti etikan ja lasimestarinsillin kanssa. Isä tahtoi lipeäkalaa, mutta siihen eivät muut koskeneet. Lihaa oli vain mausteeksi. Usein pieni kirpale kinkkua, josta sai kapean siivun joka aterialla. Suolasilakka oli tavallisin joulukala.

Äiti leipoi hymyellen kymmenen litran punaisen emaliämpärin täyteen piparkakkuja. Voita ei ollut lehtitaikinaksi asti, vaan joulutortut tehtiin perunataikinasta, johon perunan sekaan sekoitettiin vain ripaus voita ja jauhoja. Torttujen sisällä oli joko omenaa tai luumua. Tortut olivat puolikuunmuotoisia taskuja ja maistuivat taivaallisilta. Pullapojat nauroivat rusinahampailla.

Koulun joulujuhlassa leikittiin tip-tap-tipa-tap-tipe-tipe-tip-tap, esitettiin yksinlaulua ja lausuntaa. Joulukuvaelmakin kuului asiaan ja tietysti tiernapojat. Kuusi ulottui kattoon asti ja siinä paloi ainakin sata kynttilää. Juhlan lopuksi saatiin joulutodistukset ja paperipussit, missä yleensä oli tuoksu, omena, pipari ja pari Fazerinsekalaista, ei koskaan kiskiskarkkia.

Ennen aattoa tuli radiosta joululahjavalvojaiset, joita kuunneltiin radion hehkuvassa valossa. Ikkunaan oli ripustettu punainen, paperinen joulutähti. Virkattiin viimeisiä patalappuja ja kudottiin kintaita pukin konttiin. Lapset eivät silloinkaan niin välittäneet pehmeistä paketeista, mutta silti oltiin kiitollisia jokaisesta laamapaidasta.

Vielä nytkin minä poltan kynttilöitä messinkisessä enkelikellossa, missä enkelit kilisten kiertävät ikuista kehäänsä, sillä ilman sitä ei minulle joulua tule. Yhä edelleen minä yritän tavoittaa sen harhan, että enkelit yhtäkkiä vaihtavat suuntaa.

Joulun alla minä kiersin pitkin syrjäkyliä myymässä joulukortteja ja ottamassa vastaan joululehtitilauksia. Joulun alla piti tehdä uusi kierros, kun toimitin tilatut lehdet asiakkaille. Mikään tehokas myyntitykki minä en ollut, vaikka yleensä kaupat säälin ja myötätunnon ryydittäminä syntyivätkin. Varovasti minä koputin oveen, jota vähän raotin ja kysyin: - Ei täti joulukortteja ostaisi?

Hyvää Joulua ja Rauhallista Uutta Vuotta!