”Latinalainen Amerikka rakastaa sanaa ”toivo”. Meistä tuntuu hyvältä kun meitä kutsutaan ”toivon mantereeksi”. Joka pyrkii kansanedustajaksi, senaattoriksi tai presidentiksi nimittää itseään ”toivon ehdokkaaksi”.” Näin kirjoittaa chileläinen runoilija Pablo Neruda kirjassaan Tunnustan eläneeni.
Tuntuu tutulta. Eipä ole vielä ihmisikää siitä, kun toivolla ratsasti Suomen kokoomus, Suomen suurin puolue. Ja tutuilta tuntuvat politiikan tuloksetkin: ”Itse asiassa tuo toivo on luvatun taivasosan kaltainen, se muistuttaa maksulupausta jonka toteuttaminen viivästyy. Se lykkääntyy seuraavaan lainsäädäntökauteen, seuraavaan vuoteen tai seuraavaan vuosisataan.”
Näin siis Latinalaisessa Amerikassa, näin Suomessa.
Mitä kaikkea meille on luvattu ja mitä olemme saaneet: Köyhien määrä on lisääntynyt, vanhukset ovat heitteillä, nuorisotyöttömyys kasvaa, 50 000 nuorta on kokonaan kateissa, leipäjonot pitenevät, kansan omaisuus myydään, rikkaat vain voivat paremmin kuin koskaan. Oikeudenmukaisuudesta ei edes keskustella.
Rahat eivät riitä omien kansalaisten palveluiden kunnolliseen järjestämiseen, mutta miljardeja mätetään maailman rikkaille ja suurille pankeille. Suomalainen eliitti rakentaa palomuuria omien sijoitustensa ympärille.
Kansaa uhkaillaan kaaoksella. Sekö on toivonpolitiikkaa? Vaikka kaikkein rikkaimpien talletukset sulaisivat ja arvopaperit menettäisivät arvonsa, eivät rahat ja rikkaudet maailmasta katoa. Ne vaihtavat vain omistajaa. Reaalitaloudessa kaatuneiden pankkien ja yritysten tilalle tulevat uudet ahneet yrittäjät ja uudet pankkiirit velkaannuttavat maailman, koska lainanannolla koronkiskurit rikastuvat. Toisten hädällä hyötyjillä on toivoa aina. Se toivo on tämä riistoon ja alistamiseen perustuva talousjärjestelmä, kapitalismi.
Ja tämän kapitalistisen toivon vedättäjiksi on ryhtynyt myös vasemmisto. Se peesaa kokoomusta suuressa kusetuksessa. Koko poliittinen eliitti elää täin tavoin toivossa, koska he ovat systeemin rasvareita, jotka saavat oman siivunsa siitä, mikä on kansalta poissa.
Kaikkein toivottomin on vasemmisto, joka on myynyt niin aatteensa kuin vaateensa. He harjoittavat mielikuvapolitiikkaa ja kuvittelevat, että sanat riittävät, olivatpa teot mitä tahansa.
Ihan oma lukunsa ovat poliittisen eliitin uudet korkeilla aalloilla surffaavat annakontulat, jotka eivät uskalla edes keskustella. He haluavat elää omassa suljetussa lasikuplassaan, mistä heitellään syytöksiä niille, jotka vielä jaksavat muistuttaa vasemmistoa sen ainoasta toivosta: työtätekevistä ihmisistä ja maailman vähäosaisista. Ei vasemmiston tehtävä ole raharikkaiden
edunvalvonta.
Perussuomalaisista tulevat mieleeni ne kaksi jehovantodistajaa, jotka eräänä syysiltana koputtivat ovelleni näin sanoen: ”Me tulimme tuomaan teille toivoa.” Minä katsoin pihalle ja näin siellä autossa istuvan todistajien kyytimiehen. Oli pakko vastata naisille: ”Kuulkaa, ei tuo ole meidän Toivo.”
Kuva: Johannes Heinonen
