Kun olin lapsi, leluja oli niukasti. Yksi pallo ja senkin oli lupa kestää monta vuotta. Sukset oli, mutta luistimet olivat jo kitinän takana. Vuorotellen kolme likkaa käytti yksiä ja samoja. Fillarit saatiin joululahjaksi ja se oli kirkuva ihme.
Mutta paljon liikuttiin: juostiin pitkin metsiä, kiipeiltiin puissa, uitiin ja hiihdettiin. Lukeminen oli melkein synti: Aina nenä kirjassa kiinni. Ylös, ulos ja lenkille. Tekisit jotain. Mansikkamaata perkaamaan.
Nykyajan välineurheilu ja harrastusten kalleus vievät liikkumishalut niiltä joilla ei rahaa ole. Kaveri valitaan sen mukaan minkä merkkiset varusteet sillä sattuu olemaan.
Urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki asetti työryhmän tutkimaan lasten ja nuorten mahdollisuuksia liikuntaharrastuksiin. On tutkittu monesti ennenkin.
Nelosen uutisilta meni vain pari viikkoa ottaa selville, että määrärahat järjestetylle urheilulle ovat kasvaneet lajista riippuen jopa 125 prosenttia. Silti kustannukset ovat täysin karanneet. Vähävaraisten perheiden lasten on turha haaveilla edes salibandysta, jonka kustannus vuodessa on 1000 euroa.
Tänä aamuna uutisissa kerrottiin, että ministeri Arhinmäki aikoo boikotoida Ukrainan potkupallokisoja, jos Julia Timoshenkon asema vankilassa ei muutu. Kuka muistaa, miksi Timoshenko on vankilassa?
Näinä ankeina aikoina luulisi ministerillä olevan muutakin tekemistä kuin juosta potkupallon perässä ympäri maailmaa. Rahaa siis on, mutta mihin sitä käytetään, on toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti