Saatanan, perkele, jumalauta, vittu! Näin me lapsena kiroiltiin puuliiterin takana, kun äiti oli ollut tuhma. Ja koko ikäni olen kiroillut kuin minulla olisi tourette.
Minä en näe kiroilussa mitään pahaa. Paljon pahempaa on tappaa, riistää ja alistaa toisia ihmisiä. Minä olen saanut kiroilusta voimaa enemmän kuin mistään uskonnosta koskaan.
Kirjoitin aikoinaan kolumneja Rakentaja-lehteen. Kirjoitin myös kiroilusta ja sen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Silloinen päätoimittaja Markku Salomaa antoi minulle potkut. Syy: Olin maininnut naisen sukupuolielimen nimeltä. Niin tosiaan, rakennustyömaillahan ei sellaista kieltä käytetä.
Muinoin, kun vallalla oli sanamagia, uskottiin, että saatanan sanominen tuo sarvipään paikalle.
Nykyisin meitä hallitaan sanojen avulla entistä enemmän. Vanhat sanat täytetään uusilla merkityksillä ja uusia sanoja keksitään varta vasten.
Jotkut sanat leviävät kuin rutto. Niitä sanoja käytetään ihmisten leimaamiseen ja arvottomiksi tekemiseen.
Muotisanat syntyvät, kuluvat ja katoavat. Ne elävät hetken eikä niitä kauaa edes muisteta. Samoin käy sanontatavoille. Äidilläni oli masennuksen keskellä tapana sanoa: On kuin itkis, nussis ja näkis kuoleman unta. Tämä tuli mieleeni, kun aamulla heräsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti