Kirottua

Saatanan, perkele, jumalauta, vittu! Näin me lapsena kiroiltiin puuliiterin takana, kun äiti oli ollut tuhma. Ja koko ikäni olen kiroillut kuin minulla olisi tourette.

Minä en näe kiroilussa mitään pahaa. Paljon pahempaa on tappaa, riistää ja alistaa toisia ihmisiä. Minä olen saanut kiroilusta voimaa enemmän kuin mistään uskonnosta koskaan.

Kirjoitin aikoinaan kolumneja Rakentaja-lehteen. Kirjoitin myös kiroilusta ja sen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Silloinen päätoimittaja Markku Salomaa antoi minulle potkut. Syy: Olin maininnut naisen sukupuolielimen nimeltä. Niin tosiaan, rakennustyömaillahan ei sellaista kieltä käytetä.

Muinoin, kun vallalla oli sanamagia, uskottiin, että saatanan sanominen tuo sarvipään paikalle.

Nykyisin meitä hallitaan sanojen avulla entistä enemmän. Vanhat sanat täytetään uusilla merkityksillä ja uusia sanoja keksitään varta vasten.

Jotkut sanat leviävät kuin rutto. Niitä sanoja käytetään ihmisten leimaamiseen ja arvottomiksi tekemiseen.

Muotisanat syntyvät, kuluvat ja katoavat. Ne elävät hetken eikä niitä kauaa edes muisteta. Samoin käy sanontatavoille. Äidilläni oli masennuksen keskellä tapana sanoa: On kuin itkis, nussis ja näkis kuoleman unta. Tämä tuli mieleeni, kun aamulla heräsin.

Jyrkkä ei piispan siunaukselle

Kuva: Kaija Olin-Arvola

Tämä on tarina yli 80-vuotiaasta naisesta, joka yritti henkensä pitimiksi myydä kukkia Espoon kirkon omistamassa kioskissa hautausmaan portin pielessä. Kukat kioskiin hän toi usein läheisestä tukusta kävellen, sillä hän ei omistanut omaa autoa. Seurakunta antoi hänelle häädön, koska vuokrat olivat viivästyneet. Koskaan ne eivät olleet jääneet maksamatta.

Muualla maailmassa vanhukset saavat vapaasti istua kirkkomaan aidoilla myymässä kukkiaan.

Häädetyn vanhuksen kohtelusta suivaantuneena otin yhteyttä Espoon piispaan Mikko Heikkaan, mutta hän piiloutui kiinteistönhoitajan selän taakse, vaikka on itse lähes Jumalasta seuraava.

Kiinteistönhoitaja ei halunnut asiasta keskustella. Hänellä oli ilmeisesti suurempi huoli ja murhe lähistöllä toimivasta kukkakaupasta.

Minulle piispa toivotti vain Jumalan siunausta. Siihen minä vastasin, etten hänen Jumalaansa ja siunaustaan tarvitse. Minulla on suora yhteys omaan Luojaani.

Suomen Kuvalehdessä (7.4.2012) Mikko Heikka heittäytyy taloustieteilijäksi ja siteeraa ekonomisti Kenneth Arrowia: ”Voidaan hyvin uskottavasti väittää, että suuri osa maailman taloudellisesta takapajuisuudesta voidaan selittää molemminpuolisen luottamuksen puutteella.”

Talous perustuu tietysti talouden lakeihin. Kapitalismissa talous perustuu kapitalismin lakeihin. Niistä tärkein on työn ja rikkauksien maailmanlaajuinen kasaantuminen ja riisto, työn tulosten ottaminen tekijöiltä pääoman omistajille eli kapitalisteille. Arrown ja Heikan katsannosta riisto unohtuu kokonaan: Kas norsua en hoksannutkaan, kuten ystäväni totesi.

Omana ihanneyhteiskuntanaan Heikka esittelee luottamus- tai sopimusyhteiskuntaa. ”Vanhaan luottamuksen kulttuuriin ei kuitenkaan ole paluuta. Uudenlainen vahvan luottamuksen Suomi on rakennettava alkutekijöistä. Onko meistä siihen? Pahalta näyttää.”

Niin minustakin. Pienimmistäkään ei välitetä. Vahvaa luottamusta ei synny, jos ei ole lainkaan ihmisten keskinäistä armoa. Jumalan siunauksen jokainen syntinen saa kyllä itse pyytämällä.

Mikko Heikan artikkelin ”Rikkaat palkkasoturit: Suomen eliitti asuu kuplassa” voi lukea täältä.




Kuva: Kaija Olin-Arvola: Vaarin hauta