Korkojen kera

Paikka: Studio. Suora lähetys.

Henkilöt: Heluna Hakala, poliittinen avustaja.
Toimittaja: Aaa.
Toimittaja: Bee.

Heluna saapuu. Yleisö taputtaa.

Toimittaja Aaa: Tervetuloa! (hymyilee)

Toimittaja Bee: Olette saavuttanut viime aikoina suurta julkisuutta blogillanne.

Heluna: Niin. Ei ollut tarkoitus.

Toimittaja Aaa: Miksi kirjoititte niin kuin kirjoititte?

Heluna: No mulla on tapana päästellä sellaista läppää. Kutsun niitä itse aivopieruiksi.

Toimittaja Bee: Joutuiko edustajanne kärsimään liian kovan rangaistuksen kirjoituksenne johdosta?

Heluna: Saattaa olla. Ehkä.

Toimittaja Aaa: Vai oletteko mahdollisesti lähdössä politiikkaan. Kunnallisvaaleihin.

Heluna: En missään tapauksessa. En halua olla missään tekemisissä politiikan kanssa.

Toimittaja Bee: Niinkö? (Kohottaa kulmiaan.)

Heluna: Niin. Olen entistä vakuuttuneempi asiasta nyt kun olen ollut kansanedustajan poliittisena avustajana. Olen vain avustaja ja töissä eduskuntatalossa.

Toimittaja Bee: Olette kuitenkin kansanedustajan poliittinen avustaja.

Heluna: Minulla ei ole mitään tekemistä perussuomalaisten kanssa.
Toimittaja Aaa: Oletteko kirjoittanut aiemmin?

Heluna: Olen kirjoittanut kaksi vuotta blogeja Uuteen Suomeen. Sitä ennen vähän jotain. Sitten kaksi vuotta Uuteen Suomeen ja kaksi vuotta Uuteen Suomeen.

Toimittaja Bee: Voisitteko kuvitella olevanne jonkin muun puolueen kansanedustajan poliittinen avustaja.

Heluna: Ehkä. Kyllä. Joo. Jos kemiat kävisivät sillä lailla yhteen.
Toimittaja Aaa: Kiitos haastattelusta.

Kaikki tässä näytelmässä esiintyneet henkilöt ovat fiktiota. Mitään yhteyttä heidän ja todellisuuden välillä ei satunnaisesta samankaltaisuudesta huolimatta ole.

Blöde kuh!

Tähdet, tähdet ja lähiruokaa

Vuorotellen oli mentävä. Vietävä tyhjä maitokannu naapurin verannan pöydälle, mistä sen sai täysinäisenä hakea. Eteisessä tuoksui ruisleipä ja joskus sellainen oli lämpimäisenä kannun päällä hakijaa tervehtimässä. Makoisaa oli leipä, suolaista ja makeaa.

Kannuja oli kaksi: kolmen litran alumiinikannu ja kahden litran valkoinen emalikannu, jonka laitoja kiersi sininen rantu. Maito oli kermaista ja vahvaa. Kun lehmät keväisin laskettiin laitumelle, maitoon tuli apilan maku.

Sinä päivänä oli minun vuoroni hakea maito.

Pari kolme kertaa vuodessa isä hankki jaloviinapullon, mistä meille lapsille annosteltiin jälkiruokalusikallinen päivässä ruokahalua antamaan ja riisitautia torjumaan.

Isän kasvot olivat totiset, mutta hän vilkaisi silmäkulmastaan äitiin kuin silmää iskien, kun hän otti pullon kaapista. Hän kaatoi mustaa kahvia pannusta kuppiin ja laittoi siihen lusikan.  Viinaa hän kaatoi niin kauan, että lusikka tuli jälleen näkyviin. Sokeri suli vielä kupissa, kun hän sekoitti.

- Maista, hän sanoi ja ojensi kupin minulle. Suuhuni levisi suloinen, polttava maku. Vatsassa tuntui lämpö. Join koko kupillisen yhteen menoon, vaikka isä yritti estellä. Äiti sätti isää ja minä nauroin.

Ulkona oli kirpeä helmikuun sininen ilta. Kuu kurkisti metsän reunasta suurena ja keltaisena kuin kuparipannun pohja. Lumi tuoksui keväältä. Oikaisin hankikantoa pitkin pellon yli naapuriin enkä nyt pelännyt mustana tuijottavaa riihtä, joka levitti ympärilleen savun ja noen tuoksua.

Maitokannu oli valmiina eteisessä ja sen kylki oli vielä lämmin. Se oli kolmen litran alumiinikannu, jonka kylmä sanka painoi kämmentäni ja kylki hankasi pohjetta vasten, kun aloin astella tietä pitkin kotiin.

Tie oli jäinen ja liukas. Pääsin talon nurkalla olevan kaksihaaraisen vaahteran ohi loivaan mäkeen, kun tie hävisi jalkojeni alta. Makasin selälläni tiellä ja valkoinen maito levisi ympärilleni harmaassa jäämeressä kuin luminen saari.

Taivaalla tanssivat tähdet korkeammalla syvässä sinessä kuin koskaan ennen ja kaikki ne vilkuttivat minulle. Vain minulle.

2.1.2011 Kaija Olin-Arvola