Unescon maailman runouden päivänä 21.3.2012

Kuva: Kaija Olin-Arvola


Katson tähdestä tähteen
ohi Venuksen
kuusta itään
auringosta länteen,
ajatus nopeampi kuin valo.

Kulkee tuhkakuningas
matkalla maahan ja multaan;
vesi jää ja jälki taivasalle.

Vain köyhän leivälle
on levitetty
paksulti
voi-moraalia.

Tähdet, tähdet ja lähiruokaa

Vuorotellen oli mentävä. Vietävä tyhjä maitokannu naapurin verannan pöydälle, mistä sen sai täysinäisenä hakea. Eteisessä tuoksui ruisleipä ja joskus sellainen oli lämpimäisenä kannun päällä hakijaa tervehtimässä. Makoisaa oli leipä, suolaista ja makeaa.

Kannuja oli kaksi: kolmen litran alumiinikannu ja kahden litran valkoinen emalikannu, jonka laitoja kiersi sininen rantu. Maito oli kermaista ja vahvaa. Kun lehmät keväisin laskettiin laitumelle, maitoon tuli apilan maku.

Sinä päivänä oli minun vuoroni hakea maito.

Pari kolme kertaa vuodessa isä hankki jaloviinapullon, mistä meille lapsille annosteltiin jälkiruokalusikallinen päivässä ruokahalua antamaan ja riisitautia torjumaan.

Isän kasvot olivat totiset, mutta hän vilkaisi silmäkulmastaan äitiin kuin silmää iskien, kun hän otti pullon kaapista. Hän kaatoi mustaa kahvia pannusta kuppiin ja laittoi siihen lusikan.  Viinaa hän kaatoi niin kauan, että lusikka tuli jälleen näkyviin. Sokeri suli vielä kupissa, kun hän sekoitti.

- Maista, hän sanoi ja ojensi kupin minulle. Suuhuni levisi suloinen, polttava maku. Vatsassa tuntui lämpö. Join koko kupillisen yhteen menoon, vaikka isä yritti estellä. Äiti sätti isää ja minä nauroin.

Ulkona oli kirpeä helmikuun sininen ilta. Kuu kurkisti metsän reunasta suurena ja keltaisena kuin kuparipannun pohja. Lumi tuoksui keväältä. Oikaisin hankikantoa pitkin pellon yli naapuriin enkä nyt pelännyt mustana tuijottavaa riihtä, joka levitti ympärilleen savun ja noen tuoksua.

Maitokannu oli valmiina eteisessä ja sen kylki oli vielä lämmin. Se oli kolmen litran alumiinikannu, jonka kylmä sanka painoi kämmentäni ja kylki hankasi pohjetta vasten, kun aloin astella tietä pitkin kotiin.

Tie oli jäinen ja liukas. Pääsin talon nurkalla olevan kaksihaaraisen vaahteran ohi loivaan mäkeen, kun tie hävisi jalkojeni alta. Makasin selälläni tiellä ja valkoinen maito levisi ympärilleni harmaassa jäämeressä kuin luminen saari.

Taivaalla tanssivat tähdet korkeammalla syvässä sinessä kuin koskaan ennen ja kaikki ne vilkuttivat minulle. Vain minulle.

2.1.2011 Kaija Olin-Arvola

Apua! Apua! Pääomittakaa minut!

Apua! Apua! Nyt on kriisi! Rahat on loppu!

Rahat eivät riitä enää vuokraan, leipään ja lääkkeisiin. On hirveä hätä. Antakaa rahaa! Kiireesti!

Ai ei vai! Ai teidän rahat on loppu!

Kun ihminen heitetään maailmaan, häneltä ei kukaan kysy, haluaako hän tänne tulla. Hän joutuu tahtomattaan ottamaan kovan riskin. Hän on maailmassa lopulta ihan yksin.

Juuri siksi kukaan ei voi elää ilman toista ihmistä. ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään.”

Parhaillaan eletään raakuuden ja barbarian aikaa. Ihmisen henki on halpaa. Ihminen jätetään heitteille. On lupa surutta ryöstää ja tappaa.

Rikkaat kulkevat kaiken aikaa käsi ojossa kerjäämässä miljardeja. Heidän avunhuutoonsa vastataan.

Puhutaan paljon yrittäjän vastuusta. Mutta mitä vastuuta se on, että kaikkein rikkaimpien joutessa hätään, poliitikot täyttävät heidän taskunsa rahalla, joka on varastettu köyhiltä.

Työntekijät kantavat nykyajan suuryrityksissä todellisen vastuun. Heillä ei ole vararahastoja missään veroparatiiseissa. Pienet ja keskisuuret yrittäjät ovat toinen asia.

Ne jotka eniten puhuvat vastuusta eivät sitä todellisuudessa kanna. Päättäjille on turvattu korkeat eläkkeet ja muut kultaiset kädenpuristukset.

Todellisen vastuun kantavat osattomat.

Köyhät vastaavat hengellään.

”Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle."

Älä pyyhi sormia leipään

Posteljoonin lisäksi moni muu itkee tämän päivän tapainturmelusta. Blogien kestoaiheena toistuvat ihmisten kummalliset tavat ja tottumukset. Yksi valittaa yhdestä. Toinen toisesta.

Myös Machiavelli esitti asiasta oman käsityksensä: ”Jokainen näkee sen, mikä näyt olevan, mutta harvat tietävät mikä todella olet, eivätkä nämä harvat uskalla vastustaa noiden monien mielipiteitä.”

Renessanssi on aikakausi, joka yhdistetään rikkauteen, runsauteen ja kauneuteen.

Aikakausi oli myös suuren vapautumisen aikaa. Nuori nainen tiesi saavansa ilotytön kohtalon jos joutui nunnaluostariin. Alastomia miehiä kaduilla ei paheksuttu ja naisille oli luvallista pukeutua avonaisen ikkunan edessä ja samalla esitellä sulojaan ohikulkijoille.

Myös kirkollisissa piireissä papit, kardinaalit ja jopa itse paavi ottivat erivapauksia vallankin karnevaaliaikaan, mutta myös muulloin. Erityisesti muistetaan Leo X: ”Ei saata ajatella minään, joka on kauempana kaikesta todellisesta ja terveestä elämänilosta kuin se vaikutus, minkä saapi lukiessaan, kuinka Leo X huvikseen tarjoilutti kardinaaleilleen ja vierailleen ruokkia, jotka päältä näyttivät herkullisilta ja houkuttelevilta, mutta joiden vieraat syödessään huomasivat olevan apinanlihaa ja muuta inhottavaa ravintoa."

Tapojen turmelusta yritettiin ehkäistä erilaisilla ohjeilla. Calateo on lakikirja, jossa ”vanhus” antaa ohjeita ”nuorisolle”: ”Älköön siis ihminen tyytykö hyviin tekoihin; hänen täytyy koettaa tehdä ne myös miellyttäviksi.” ”Ei pidä koskaan pyrkiä määrääväksi, ei koskaan näyttää suuttumustansa; ei pidä häiritä seuran mielialaa sopimattomilla puheilla eikä juhlatiloissa kosketella ruttoa ja kuolemaa; yleensä ei pidä puhua vaimostaan, lasistaan eikä imettäjistä; unistaan ei saa kertoa, ei myöskään nukkua seuroissa, sillä siten ei ainoastaan osoita, ettei ole huvitettu seurasta, vaan sattuu sitä paitsi usein, että nukkuessaan ´tekee asioita, jotka ovat epämiellyttäviä kuulla ja nähdä´. Ja niin edelleen loputtomiin: seurassa ei saa rummuttaa sormillaan ja vielä vähemmän leikata kynsiään, ei pidä niistää pöytäliinaan, ei pyyhkiä sormiansa leipään…"

Paavi Leo X hovilla oli maine, että se oli hauskin koko Italiassa. ”Mutta pyhän isän ja hänen ikäistensä suonissa ei palanut mikään alkuperäinen ja turmeltumaton elämänilo, heissä ei mikään väkevä aistien jano, ei mikään heräävä nuoruuden hurjuus vaatinut tyydytystään, vaan väsähtävä aika ikävöi heissä melkein sairaalloisesti uusia ja kiihottavia huvituksia.”

Tästäkö lienee kysymys nyt myös länsimaisten kulttuurien kurjuudessa? Mikään ei tunnu enää riittävän. Ihmiset huvittelevat itsensä kuoliaaksi. Mitään tabuja ei ole. Mikään ei ole pyhää ja vain kuolema tuntuu olevan tarpeeksi. Moraalia ei ole ja moraalin puutteessa kunnostautuvat maailman rikkaat ja suuret johtajat.

Ehkä me elämme nyt postkapitalismia, josta vielä on syntyvä jotain uutta ja tervettä, mutta joka ei vielä ole kuin ituina näkyvissä.



(Lainaukset: Torsten Söderhjelm, Werner Söderhjelm, Italian renessanssia, Suom. V. Malinen, Otava, Helsinki 1926)