On paras aika vuodesta. On kaksi pimeää vastakkain. On hyvä herätä yöllä, kun sade ropisee ikkunapeltiin ja kissa itkee seinän takana. Kello tikuttaa ja mittaa aikaa, jota ei ole. Tuoli narisee.
En toivo aurinkoa. En sitä taivaalla kiukkuisena mollottavaa vasikanpäätä. On niin rauhallista eikä tarvitse mennä minnekään.
Saa nauttia kynttilän liekistä. Saa maata sohvalla ja vain katsella ulos pimeyteen.
Päivän hämärässä seuraan lintuja, jotka tulevat lähelle ikkunaa. Missä on lintuja, siellä on enkeleitä.
Oravat leikkivät puiden oksilla: Olipa pikkuinen oravanpoika kotona kuuselassa. Minun päiväni ovat luetut.
Metsät ovat muuttuneet vihreiksi jälleen ja minä olen niin ”kuusikonkipeä”.
En kaipaa lunta. En vallankaan sitä. Olen syksyllä syntynyt.
Tähän pimeään kuuluu Iiro Rantalan piano: Tears for Esbjorn.
On aika olla hiljaa ja valittamatta. Antaa kaiken mennä menojaan.
Kyl se siit valkentuu, oli isälläni tapana sanoa.
”Mutta jos teidän täytyy ajatuksissanne jakaa aika vuodenajoiksi, niin antakaa jokaisen vuodenajan sulkea kehäänsä kaikki muut vuodenajat”, sanoo Kahlil Gibran, joka on minun profeettani.
Älkää sanoko hyvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti