Minä itkin eilen, kun taloustieteilijä Vesa Puttonen kertoi lukeneensa rivien välistä, että markkinat ovat jo tulleet siihen tulokseen, etteivät ne Kreikan velkasaatavat niin tärkeitä ole. Kysehän on vain rahasta: muutamasta sadasta miljardista. Italia olisi toinen juttu, kun kyseessä ovat sentään tuhannet miljardit.
Lisää liikutuksen kyyneliä nousi silmiini, kun Puttonen kertoi, että monet ovat sitä mieltä, että antaa Kreikan vain mennä konkurssiin ja palauttaa drakma: Saadaan halpa turistimaa. Vaikka ei siellä sen jälkeen kovin hauskaa olisi, hän sanoi. Lisää kyyneliä: Hauskuudestako tässä onkin kysymys.
Jälkiviisaissa Kalle Isokallio liikutti minua vielä enemmän sanoessaan: Pyyhitään Kreikan kaikki velat ja lisätään maan kilpailukykyä laskemalla työntekijöiden palkat niin alas, että joku vie sinne tehtaitaan. Tällaista siirtomaa-ajattelua ei voi tervehtiä kuin nostalgisilla kyynelillä. Tämä sama kaipuu menneeseen näkyy jo sisustustrendeissä, joissa on alettu puhua siirtomaatyylistä.
Melkein itkin, kun kuulin Silvio Berlusconin pyynön G-20 kokouksessa: Somebody stop me! Hän osoitti rukouksensa IMF:lle, että se armeliaasti alkaisi valvoa ja estää italialaiset vahingoittamasta itseään. Voiko vielä liikuttavampaa olla? Ei voi.
Tänä aamuna maailma huokaisi helpotuksesta. Kreikka hyväksyy sittenkin EU:n apupaketin, mikä merkitsee uutta velkaa. Se merkitsee kansan kurjistamista, mutta siitähän pääoma ei ole koskaan välittänyt. Velalla pidetään maailmaa pihdeissä ja veloista syntyvät valtavat voitot. Veloilla pidetään maailman ihmiset pääoman tiukassa ohjauksessa. Tästä poliitikoille maksetaan - myös vasemmistolaisille.
Velka on ja pysyy kuin paska Junttilan talon seinässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti