Jos minä kirjoittaisin italiaksi, niin otsikon ensimmäinen sana pitäisi kieltää. Näin ainakin väitti italialainen ystäväni, joka Suomeen tullessaan näki Katso-lehden ja luuli sitä pornolehdeksi.
Jos taas kirjoittaisin venäjäksi, niin silloin varmasti sensuroitaisiin jälkimmäinen sana samasta syystä.
Moskovassa opiskellessani siellä oli henkilö nimeltä Hujanen. Instituutin pyynnöstä hän muutti nimensä Hajaseksi. Dobra haja, kun ei ole ollenkaan niin paha kuin dobra huja.
Sanat ovat kummallisia kapineita, koska niillä on sekä sisällöllinen merkitys että arvoväritys. Toiselle sana kuusi voi tarkoittaa puuta ja toiselle numeroa. Toiselle hautausmaa voi olla hyvinkin ankea sana, kun taas toinen suhtautuu siihen kuin rauhan tyyssijaan.
Sanat saavat merkityksensä sitä ympäröivästä tekstistä, kontekstista. Sanojen väri syntyy kulttuurin myötä. Lisäksi sanojen merkitykset ja väritykset muuttuvat kaiken aikaa.
Kieli on vallan väline. Kanonisoitu kieli kontrolloi ihmisiä. Jos poikkeat kaavasta, sinua on syytä epäillä.
Neuvostoliitossa Pravdan kieli oli eri kuin puhekieli.
Jotkut sanat on demonisoitu ja mystifioitu kautta aikojen. Kun ennen muinoin sanoi saatana, se tarkoitti, että paholainen itse saapui paikalle. Nykyisin asian kohdalla vedotaan hyviin tapoihin. Vallankäyttöä sekin tietysti, mutta ei kovin vaarallista, vaikka nuhdeltu hetken saattaa tuntea voimattomuutta.
Mutta kun katsoo tänä päivänä nuorisolle tarkoitettuja tv-kanavia, niin mikään ei enää tunnu olevan kiellettyä ja pyhää. Voimasanoja ja erilaisia sukupuoleen viittaavia sanoja viljellään kuin leipää. Koska en ole Donner, en tietenkään voi niitä tässä toistaa.
Mutta varmaa on, että mitä enemmän sanoja julistetaan pannaan, sitä köyhemmäksi kieli muuttuu. Mitä epävarmemmiksi ihmiset tulevat sen suhteen, mikä on luvallista ja mikä luvatonta, sen epävarmempia he ovat myös ajatustensa suhteen.
Journalisti-lehdessä (20.10.2011) Katri Porttinen kirjoittaa otsikolla Vittu kun hipsuttaa: ”Sitten on ihmisiä, joiden puhe on niin ’värikästä’. että sitä ei voi jättää tekstissä huomiotta. Jouni K. Kemppaisen Pirkka-Pekka Peteliuksesta kertovassa jutussa Herra 58 (HS Kuukausiliite 10/2011) kirjoittaja sensuroi haastateltavan puhetta ja muutti Peteliuksen viljelemät vitut hipsuiksi.
Tällä kertaa toimittajan ratkaisu oli todellista yleisön palvelemista. jutun 34 sitaatissa esiintyi vittu vain kerran, loput 17 kertaa Petelius hipsuttaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti