”Niinpä sitten lähdin maaliskuun 3. päivänä 1940 Pariisista Suomeen ranskalaisen siirto-osaston mukana, johon kuului kuusi ambulanssia, useita kuljettajia ja kuusi sairaanhoitajaa. Tämä kuului osana niin kutsuttuun Operaatio Petsamoon, ja meidän oli määrä antaa panoksemme sodassa Neuvostoliittoa vastaan Ranskan ja Suomen Punaisen Ristin alaisuudessa. Kahdeksan viikkoa aiemmin Ranskasta oli lähetetty aseistettu sotajoukko.”
”Unelmani suuresta seikkailusta kaukaisessa maassa romuttuivat kuitenkin nopeasti. Laskeutuessamme Tukholmaan saimme kuulla, että kolme ja puoli kuukautta kestänyt ankara talvisota oli päättynyt.”
”Meidät lähetettiin pieneen Noormarkun kuntaan, jonne perustimme tilapäisen sairaalan hoitaaksemme toipuvia suomalaisia sotilaita.” Miehet kertoivat ”kaameita tarinoita taisteluistaan neuvostoliittolaisia vastaan purevassa pakkasessa ja tovereistaan, jotka olivat jäätyneet kuoliaiksi. Pystyin tuskin kuvittelemaan niitä kauhuja, joita he olivat kokeneet.”
”Syyria on melko vuoristoista. (…) Kaupankäynnin tärkeänä risteyspaikkana tämä maa oli maksanut kalliin hinnan himoitusta asemastaan, ja sen asukkaat kestivät tämän viimeisen hyökkäyksen pitkään kärsineitten ihmisten ilmein, jonka aloin tunnistaa kaikkialla, minne menin. Miten kyllästyneiltä he vaikuttivatkaan sotaan, miten tympääntyneiltä maittensa alituiseen hävittämiseen ja ryöstämiseen ihmisten kunnianhimon ja ahneuden takia.”
”Käännyin toivottomana ympäri, hautasin kasvoni tyynyyn ja voihkin.”
”Rommelilla oli kiire Egyptiin, ja vimmoissaan vastarinnastamme hän syyti kaikin mahdollisin asein tulta Bir Hakeimiin. Maailma seurasi ja odotti, kaikkien katseet kohdistuivat meihin. Rommel oli ottanut tuhoamisemme henkilökohtaiseksi tavoitteekseen ja uhmannut siten Berliinin ylintä johtoa. ”Minä saan ranskalaiset, minä saan heidät”, hän vannoi.”
”Paikka oli täynnä ammuttuja ja silpoutuneita miehiä, mitä oli hirvittävää katsella. Aikoinaan ylpeät sotilaat ja legioonalaiset makasivat murtuneina vuoteissaan sokeutuneina, raajojaan menettäneinä, päät siteissä ja veressä. Sairaanhoitajat tekivät suurenmoista työtä hoitaessaan heitä kaikkia sekä saksalaisia ja italialaisia haavoittuneita, jotka makasivat entisten vihollisten vieressä. Sota on suuri tasa-arvotaistelija.”
”Helmikuussa 1946 muukalaislegioonan 13. puoliprikaati lähetettiin kaksivuotiselle komennukselle Indokiinaan sen alkusoitoksi, josta tuli myöhemmin hirvittävä Vietnamin sota.” Ho Tshi Minhin johtama kapinallinen Vietminhin kansallinen liike julistautui itsenäiseksi tasavallaksi ja nousi aseisiin estääkseen Ranskan vallan palauttamisen. Legioona lähetettiin sinne yrityksenä saada järjestystä aikaan. Siitä tuli katkera ja lopulta toivoton sota, taistelu jossa ei armoa annettu.”
Sodan keskellä vietettiin Susan Traversin ja Nicholas Schlegelmilchin häät. ”Tilaisuuden jälkeen pidettiin suuret hääpäivälliset, joilla meille lahjoitettiin legioonan perinteisiä lauluja sisältävä kaunis nahkakantinen laulukirja, johon oli kuvioitu korkotyönä kuuluisa kranaattisymboli.”
”Isäni kuoli 1952. Nähdessäni hänet viimeisen kerran hän oli vuoteen oma ja tavallistakin pahantuulisempi. Välillämme ei sanottu mitään merkityksellistä. Tiesin, että hän oli kuolemaisillaan, ja hän tiesi sen itsekin, mutta hetki ei tuntunut oikealta yrittää avata kauan sitten katkenneita viestiyhteyksiä.”
”Äiti kuoli muutaman vuoden päästä sydänkohtaukseen pian rakkaan Hilda-sisarensa jälkeen. Menin hänen pieniin hautajaisiinsa Folkestoneen enkä itkenyt niissäkään.”
Susan Traversin puoliso Nicholas Schlegelmilch kuoli maksasyöpään. ”Hautasimme hänet Villennesin pienelle hautausmaalle ja sytytimme ristin hänen haudalleen. En itkenyt hänen hautajaisissaan. En voinut. Olin itkenyt viimeksi silloin, kun rakas Rebeccani kuoli kodissamme Villennesissä. Koirani oli käynyt kanssani läpi liian paljon – Tunisiassa, Indokiinassa, Ranskassa – ja tuntui olevan viimeinen siteeni entiseen elämääni. Kuivattuani silmäni vannoin, etten ikinä enää itkisi enkä itkenyt.”
Susan Traversilta jäi kaksi lasta.
Mitä sitten? Ei mitään.
(Lähde, Susan Travers, Rohkeutta huomiseen, Nainen muukalaislegioonassa, Suom. Leena Nivala, Suuri Suomalainen Kirjakerho)
