Olen seurannut tv:stä, miten pääministeri Jyrki Katainen yrittää kieli solmussa perustella, minkä vuoksi hänelle ei sovi vanhustyönhoitomitoitus. Sanahirviö tarkoittanee jotakin sellaista, miten monta hoitajaa pitää laitoksissa olla yhtä vanhusta kohti. Oliko se nyt 0.8 vai 0.9, mikä jo se on täysin käsittämätöntä, koska ainakaan minä en ole koskaan tavannut mitään nollapistehoitajia. Kyllä ne ovat aina kokonaisia olleet.
Perustelu tälle mitoituksen vastustamiselle on tuntunut outoakin oudommalta eli että, jos mitoitus otetaan käyttöön, niin sitten ihmiset haluavat pois kotoaan laitoksiin. Ja se tulee paljon kalliimmaksi, koska kodeissaan sinnittelevät vanhukset maksavat kaiken itse. Pysykööt siis kotonaan. Jyrki-boy ei halua vanhuksia mihinkään laitoksiin, koska se maksaa.
Ennen muinoin vanhukset vietiin jyrkänteille, mistä he vapaaehtoisesti tai avituksella hyppäsivät rotkoon. Näitä paikkoja kutsuttiin Ättestuviksi.
Suomessa maisemoidaan parhaillaan isolla rahalla vanhoja kaatopaikkoja. Ne muotoillaan taidokkaasti ennen kuin ne peitetään muovilla, bentoniittimatolla, mullalla ja kiviaineksella. Ne ovat vaikuttavia mausoleumeja ja monumentteja kulutusyhteiskunnan loistosta. Ehkä niistä voisi rakentaa jokaisen kylään uuden ajan ättestupia. Jyrkänteeltä olisi helppo lähteä ja ruumiitkin voitaisiin kätevästi haudata bentoniittimaton liepeen alle.
”Käsitättehän, tärkeintä on, ettei tarvitse enää olla vapaa ja saa katumuksen vallassa totella toista, joka on suurempi lurjus kuin me itse. Sitten kun olemme kaikki syyllisiä, vallitsee demokratia. Sitä paitsi meidän on saatava hyvitystä siitä, että meidän täytyy kuolla yksin. Kuolema on yksinäistä, orjuus sen sijaan kaikille yhteistä. Toisetkin saavat siinä osansa ja yhtä aikaa meidän kanssamme, kas se juuri on tärkeätä. Kaikki vihdoinkin yhdessä, mutta polvillamme ja pää kumarassa.”
(Lähde Abert Camus, Putoaminen, Suom. Maijaliisa Auterinen, Otava 1962)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti