Voi ahdistus!

Kuva: Albrecht Dürer

Posteljoonia ahdistaa, kun kohta missään ei saa rauhassa sauhutella. Hengityskin on kuulemma niin täyteen lajitovereille vaarallisia kaasuja, ettei lähellekään muita saisi mennä ennen kuin 15 minuutin varoaika röökistä on kulunut.

Sunnuntai-ahdistustaan ihmiset purkavat ajelemalla päämäärättömästi hulluna pitkin maanteitä.

Iltapäiväahdistusta puretaan kiertämällä kaupoissa ja ostamalla kaikkea turhaa ja turmiollista, joka sekin ahdistaa.

Maanantait ne vasta ahdistavia onkin. Joka maanantai on mentävä peilin eteen ja toivottava, ettei ketään näkyisi, että voisi uskoa menneensä jo töihin ja voisi palata pehkuihin.

Juha Siltala on kirjoittanut kirjankin Suomalainen ahdistus. Siinä hän sanoo: ”Vaikka niin uskonnollisen kuin kansallisenkin herätyksen normistot ovat jääneet historiaan, seisoo instituutioiden antamista kiinteistä elämisenmalleista vapaa (post)moderni ihminen normatiivisessa miinakentässä ja on räjähdyksen pelossa hievahtamatta. Psyykkinen autonomia ja kulttuurinen liikkumatila eivät suinkaan ole kehittyneet tasatahtia modernin elämismaailman kanssa, vaan täydellinen hylkääminen uhkaa mitä odottamattomimmista syistä. Ne Toiset käyttelevät nyt samaa tuomiovaltaa kuin heränneiden Jumala, jonka tuomitsevat silmät olivat kuin tulenlieskat. Ne Toiset eivät kuitenkaan tarjoa selvittämättömien syntiensä vuoksi vapisevalle mitään sovitustietä niin kuin heränneiden Jumala sentään teki leppymättömästä maineestaan huolimatta.”

(Lähde: Juha Siltala, Suomalainen ahdistus, Otava 1992)

Kataisen Jyrkin Ättestupa

Olen seurannut tv:stä, miten pääministeri Jyrki Katainen yrittää kieli solmussa perustella, minkä vuoksi hänelle ei sovi vanhustyönhoitomitoitus. Sanahirviö tarkoittanee jotakin sellaista, miten monta hoitajaa pitää laitoksissa olla yhtä vanhusta kohti. Oliko se nyt 0.8 vai 0.9, mikä jo se on täysin käsittämätöntä, koska ainakaan minä en ole koskaan tavannut mitään nollapistehoitajia. Kyllä ne ovat aina kokonaisia olleet.

Perustelu tälle mitoituksen vastustamiselle on tuntunut outoakin oudommalta eli että, jos mitoitus otetaan käyttöön, niin sitten ihmiset haluavat pois kotoaan laitoksiin. Ja se tulee paljon kalliimmaksi, koska kodeissaan sinnittelevät vanhukset maksavat kaiken itse. Pysykööt siis kotonaan. Jyrki-boy ei halua vanhuksia mihinkään laitoksiin, koska se maksaa.

Ennen muinoin vanhukset vietiin jyrkänteille, mistä he vapaaehtoisesti tai avituksella hyppäsivät rotkoon. Näitä paikkoja kutsuttiin Ättestuviksi.

Suomessa maisemoidaan parhaillaan isolla rahalla vanhoja kaatopaikkoja. Ne muotoillaan taidokkaasti ennen kuin ne peitetään muovilla, bentoniittimatolla, mullalla ja kiviaineksella. Ne ovat vaikuttavia mausoleumeja ja monumentteja kulutusyhteiskunnan loistosta. Ehkä niistä voisi rakentaa jokaisen kylään uuden ajan ättestupia. Jyrkänteeltä olisi helppo lähteä ja ruumiitkin voitaisiin kätevästi haudata bentoniittimaton liepeen alle.

”Käsitättehän, tärkeintä on, ettei tarvitse enää olla vapaa ja saa katumuksen vallassa totella toista, joka on suurempi lurjus kuin me itse. Sitten kun olemme kaikki syyllisiä, vallitsee demokratia. Sitä paitsi meidän on saatava hyvitystä siitä, että meidän täytyy kuolla yksin. Kuolema on yksinäistä, orjuus sen sijaan kaikille yhteistä. Toisetkin saavat siinä osansa ja yhtä aikaa meidän kanssamme, kas se juuri on tärkeätä. Kaikki vihdoinkin yhdessä, mutta polvillamme ja pää kumarassa.”

(Lähde Abert Camus, Putoaminen, Suom. Maijaliisa Auterinen, Otava 1962)

Voi armata rammat!

Kuva: Kaija Olin-Arvola


Suomi on ainoa maa Euroopassa, jossa etuoikeutetut voivat vielä rellestää kuin ankat maissikasassa ja silti kutsua itseään sivistyneiksi ihmisiksi. Lahjonta rehottaa kuin Venäjän vahoina hyvinä aikoina. Ei niin pientä ja tärkeilevää kunnallispamppua taida löytyä, joka ei ottaisi lahjuksia tarjottaessa. Vallan keskittäminen Helsinkiin on tehnyt paratiisin niille kymmenille tuhansille virkamiehille, jotka voivat matkustella ilmaislipuilla Helsingistä Rovaniemelle, verottomilla päivärahoillaan syömään, juomaan ja naimaan. Ja tärkeämmät pamput ulkomaille. Tännekin varta vasten. Sinivalkoisin siivin.”

- Paavo Rintala, Porvari punaisella torilla, Otava, 1984 -


Katainen valittaa Turun Sanomissa, että kehysneuvottelut kärsivät, jos ei olla samassa veneessä. Ilmeisesti on pakkauduttu erittäin hyvin, koskapa juttua riittää enimmäkseen vain varuskunnasta ja lentoyhtiöstä. Hyi helvetti, miten väärin on väärin. Ja kaikki on väärin.


Kehysneuvotteluista ja niistä tärkeimmistä kansaa koskevista asioista julkisuuteen vuotaa hyvin vähän.


Mitä te haluatte? Mihin olette valmiit? Millä hinnalla myytte? Keneltä otatte? Kenelle jätätte? Kuinka paljon? Kuinka pitkälle meinaatte päästä?


Ilmeisesti hallitus jatkaa politiikkaansa linjalla: Annetaan yksi. Otetaan kolme.


Eutanasia-asia alkaa olla selvä. Aika on kypsä.


Armokuolema on armelias asia. Armeliasta päästää ihminen kärsimyksistä. Vallankin toinen. Armeliasta päästää se, joka tulee niin hävyttömän kalliiksi yhteiskunnalle. Perkele.


Kumma että se suuri armeliaisuus ei yllä elämään. Miksi vain kuolemassa pitäisi olla armo? Kuolema itse on hyvin armelias. Elämä ei aina ole. Elämä kiduttaa, rasittaa ja aiheuttaa suurta tuskaa.


Enemmän armoa ja armeliaisuutta tarvittaisiin ihmispolon elämän helpottamiseen. Moni olisi vähästä autettu, jos vain halua, tahtoa ja sitä kuuluisaa armoa vain hiukankin löytyisi.


Mitä, jos säädettäisiin laki armeliaan elämän turvaamiseksi kaikille. Jokainen ihminen ja jokainen elävä on tämän armon syntymänsä tähden ansainnut.