Vuoden 2012 kulttuurimäärärahat on jaettu: Kokonaista 5,1 miljoonaa euroa. Jakajana tällä kertaa oli vasemmiston oma kulttuuriminsteri Paavo Arhinmäki, joka osallistuu hallitukseen siksi, että siellä voidaan vaikuttaa. On siis ihan eri asia vaikuttaa hallituksessa kuin ruikuttaa marginaalissa niin kuin pieni, mutta hyvin opetettu kuoro jaksaa taustalla kaiken aikaa laulaa ja toistella.
Pientä skandaalinpoikastakin apurahojen jakamiseen saatiin sopimaan, kun ministeri oli antanut apurahaa, jollekin vasemmistopumpulle. Asiasta ehti löylyä lyömään myös ministerin poliittinen avustaja Jussi Saramo omassa blogissaan Uudessa Suomessa näin sanoen: ”Tänään on ollut vuorossa Iltapäivälehtiskandaali kulttuuriministeristä, joka antaa rahaa levy-yhtiölle, jolla on vasemmistolaisia artisteja!” Tällä ilmeisesti haluttiin korostaa sitä vaikuttamista, vaikka se oli häveliäästi puettu puolustuksen puheenvuoroon. Mutta vaikuttamista se on vähempikin vaikuttaminen.
Mutta mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla. Kaikki suuret apurahojen saajat säilyttivät apurahansa ja joidenkin jopa kasvoi.
Helsingin juhlaviikkojen ja Turun musiikkijuhlien avustus kasvoi edellisvuodesta.
Seinäjoen tangomarkkinoiden avustusta alennettiin.” Tango ei ilmeisesti kuulu ministerin harrastuksiin niin kansankulttuuria kuin se onkin.
Kaikkein suurimman avustuksen sai kuitenkin vapaamuurareiden omat kokoontumisajot, Savonlinnan oopperajuhlat. Sille pamahti euromääräisesti suurin avustus 750 000 euroa.
Eli hyvin näyttävät päässeen sopimukseen hyväveliverkostot ja kulttuuriministeri, joka jakaa omilleen periaatteella mulle ja mun kaverille.
Niin&Näin -lehden numerossa kevät 1/2012 esitellään Coimbran yliopiston viestinnän professori Isabel Maria Ribeiro Ferin Cunhan kirjoitusta Journalismo e Democracia:
”Cunha kuitenkin alleviivaa kriisiaikoina kärjistyvää politiikan rappiota. Hän viittaa selvityksiin, joiden mukaan nykyeurooppalainen korruptio juontuu EU-alueen poliittisista muutoksista, elinkeinoelämän ja finanssisektorin volyymien ja vaikutusvallan kasvusta sekä kulutusyhteiskunnan laajentumisesta. Tyypillisessä tapauksessa maalta tulleet, vallanjanoiset ja rahanhimoiset untuvapoliitikot ovat yhdistäneet kapitalistisiin arvoihin omissa paikallisyhteisöissään oppimansa isäntävaltaiset ja sukulaisia ja kuita läheisiä suosimaan pyrkivät tavat (klientelismin, nepotismin ja familiarismin) pärjätäkseen mahtikeskuksissa.
Tässä Cunha myöntää olevansa samoilla linjoilla kuin historioitsijapoliitikko Jose Pacheco Pereira tammikuisessa sanomalehdessään. Siinä kuvaillaan tyypillistä käytäntöä, jolla portugalilainen poliitikko koulitaan (sosiaalistetaan, initoidaan ja fasilitoidaan) päättäjäksi luomalla ja lujittamalla ”mikrovallan piirejä” sekä leipomalla entistä tiiviimpiä mediasuhteita. Itse koko matkan äärivasemmistosta PSD:n toisinajattelijaksi tehnyt Pacheco Pereira puhuu siekailematta ”portugalilaisesta mafiasta”, jonka pystyttämiselle ja ylläpitämiselle ei näy vastavoimaa ”oppositiossa, oikeuslaitoksessa, julkisessa sanassa eikä muuallakaan.”
Myös Portugalissa on vahvat hyvävelijärjestelmät ja vapaamuurarit voimissaan. Mulle ja mun kaverille -systeemi toimii sielläkin.
Kun vasemmisto edellisen kerran Suomessa myi aatteensa ja vaatteensa menemällä hallitukseen kulissipainoksi tekemään siimekset, sitä perusteltiin minulle sillä, että ainakin Karkkiharmonikat saivat enemmän rahaa.
Jussi Saramon blogi.
Turun Sanomat
Niin&Näin 1/2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti