Nuoruudestani muistan Jerry Lewiksen elokuvan, missä hän kertoi lapsena toivoneensa itselleen partaa, jotta saisi ruman naamansa piiloon. Minä toivoin tämän lisäksi vielä huonoa näköä, jotta olisin saanut silmälasit peittämään sen, mitä parrasta jäisi näkyviin.
Pari vuotta sitten matkustin Kusadasiin ja kiertelin basaareissa ostamassa burqaa. Vaikka minareetit kaupungissa lauloivat kaiken aikaa, oli kauppiailla näkyvästi esillä erilaisia napatanssivermeitä, mutta ei burqaa. Lopulta eräs kauppias totesi minulle: Ei tämä ole mikään Afganistan. Lopetin etsimisen siihen.
Luin juuri norjalaisen toimittajan Åsne Seierstadin romaanin Kabulin kirjakauppias, jonka hän on kirjoittanut asuttuaan afgaaniperheessä 2000-luvun alussa. Perhe ei paikallisen mittapuun mukaan ole köyhä eikä rikas. Perheen pää omistaa kirjakauppoja, joiden päätulot ovat Pakistanissa piraattituotteina valmistettavat postikortit, joita sotaa käyvät rauhanturvaajat ostavat.
Kirjassa kerrotaan burqan historia Afganistanissa, missä useimmat burqankäyttäjät eivät edes tiedä, että heidän esiäideilleen kyseinen vaatekappale oli täysin tuntematon. Burqan määräsi ensimmäisenä kuningas Habibullah kahdellesadalle haareminaiselleen hallintokaudellaan 1901-1919. Habibullahin burqat olivat silkkiä, kaiken peittäviä ja jopa kultalangoilla kirjailtuja. Viisikymmentäluvulla burqan käyttö oli levinnyt koko maahan, mutta edelleenkin sitä käytettiin lähinnä rikkaiden piirissä.
Ensimmäisenä yläluokka myös luopui burqasta, kun maan pääministeri, prinssi Daud aiheutti järkytyksen esiintymällä julkisuudessa burqattoman vaimonsa kanssa vuonna 1959. Alemmille luokille burqasta oli nyt tullut lähinnä statussymboli. He omivat itselleen näitä vaatekappaleita ylemmiltään.
Vuonna 1961 säädettiin laki, joka kielsi julkisissa tehtävissä olevilta naisilta burqan käytön. Neuvostoaikana lähes kaikki naiset käyttivät jo lyhyttä hametta ja puseroa. Kun sisällissota alkoi, kaikki naiskasvot katosivat Kabulin kaduilta.
Kaakkois-Afganistanissa on naiset suljettu kokonaan taloihin ja niiden takapihoille. Siellä he eivät saa tavata edes toisiaan. Tällä alueella homoseksuaalisuus on yleistä ja jopa hyväksyttyä. Siellä miehet keikistelevät miehille ja laittavat kukkia hiuksiinsa eikä ole tavatonta nähdä vanhan miehen kulkevan keskellä nuorten poikien seuruetta. Jopa useita ihmishenkiä vaatineita mustasukkaisuustaisteluja on käyty alueella.
Kabulissa hunnutetuilta naisilta on kielletty jopa kovapohjaisten kenkien käyttö, etteivät niiden äänet herättäisi miesten himoja. Silmikon sivuun on neulottu paksusta kankaasta palaset, jotka estävät vilkuilun. Jos haluaa nähdä, on käännettävä päätä ja tämä kääntö paljastaa kaiken. Basaareissa jotkut naiset ovat opetelleet flirttailemaan pikkusormellaan.
Kabulin busseissa pieni osa auton takapäätä on eristetty verholla, missä naisten on ainoastaan lupa ostoksineen olla, vaikka edessä olisi kuinka tyhjää. Kun naiset palaavat koteihinsa, he riisuvat burqansa ja ripustavat sen naulaan. Kotona he saavat takaisin kasvonsa, jotka burqa on heiltä varastanut.
Kirja on hyvin vaikuttava kuvaus Afganistanin kovuudesta, kurjuudesta ja köyhyydestä. Kirjan lukenut voi varmasti vakuuttua siitä, että afganistanilaiset tarvitsevat itse oman maansa rikkaudet. Ja sota on vähintä, mitä ihmiset siellä kaipaavat.
(Lähde: Kabulin kirjakauppias, Åsne Seierstad, Suom.Veijo Kiuru, WSOY 2002)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti