Mitä pitäisi nähdä? Mitä pitäisi muistaa?

Kuva: Kaija Olin-Arvola

Marianne Alopaeus kirjoittaa romaanissaan Pimeyden Ydin  (1965) : ”Ja mitä on se, mitä minä en tällä hetkellä näe – mitä tulevaa me emme tässä hetkessä näe? Välistä tämä on ainoa asia minkä tahtoisin tietää: mitä tässä ajassa on, silmiemme edessä, semmoista joka kerran pistää selvästi meidän lastemme ja lastenlastemme ja lastenlastenlastemme silmiin, vaikka me emme käsittämätöntä kyllä ole sitä nähneet?”

Omasta nuoruudestaan hän mainitsee unohdettuina asioina kansalaissodan voittajien julmuudet, vaikka punaisten pahat teot muistettiin kyllä.

”Samaan tapaan ne jotka ovat vanhempia kuin minä – mutta nuorempia kuin isä – haluavat unohtaa 30-luvun Suomen: unohtaa suursuomalaiset valloitussuunnitelmat, jotka eivät kohdistuneet vain Kauko-Karjalaan ”Aunuksesta Vienanmereen”, vaan myös Pohjois-Ruotsiin, jossa ”sorretut” suomalaiset sukulaiset elivät (mutta tähänhän ei isällä ja hänen maailmallaan ollut osuutta sillä ken on sukupolvia uiskennellut päällimmäisenä pinnalla ei tarvinnut sen tapaisia kiihkoisia ylikorvauksia), samalla tavoin he haluavat unohtaa muukalaisvihan ja halveksunnan ja hyökkäyshalun ”degeneroitunutta” länttä kohtaan ja idän ”perivihollista” kohtaan, niin, kaikkialle muualle suuntautuvan paitsi Saksaan, jonka tehokkuutta ja militarismia ihailtiin ja joka henkisesti oli heille vähemmän vieras kuin tasapainoiset englantilaiset ja ”pinnalliset ja turmeltuneet” välimeren kansat, jos kohta Italialla oli vahva miehensä Mussolini joka sai karhunpennun ystävyyslahjana suomalaisilta ylioppilailta – ”

Mitä suurten ikäluokkien on käsketty unohtaa, ja mikä heiltä on pidetty salassa? Ainakin 90-luvun laman hoidossa tapahtui kansanmurhaan verrattavissa oleva teurastus. Väärän talous- ja rahapolitiikan seurauksena neljäsosa kansasta joutui ahdinkoon, joka hakee vertaistaan lähihistoriasta. Uhrit itse ja heidän lähipiirinsä eivät asiaa ole voineet unohtaa. Siitä ovat pitäneet huolen velkojat ja muu yhteiskunta. Monet uhreista päätyivät nahkurin orsille ja monet roikkuvat löysässä hirressä lopun elämänsä. Koiviston konklaavin asiakirjat ovat edelleen salaisia.

Entä tämä päivä? Mitä me emme näe? Emmekö näe sitä, miten yhteiskunta pala palalta rapautetaan leikkaamalla, yksityistämällä ja ulkoistamalla. Miten varallisuus virtaa muualle ja miten kaikki sosiaalisuus yhteiskunnasta vähitellen katoaa. On syntynyt psykopaattisten narsistien maailma, joka ei tunne solidaarisuutta eikä yhteisvastuuta. Raha on ainoa, joka puhuu ja jonka ääni kuuluu.

Kun katsomme tätä aikaa, mitä me näemme? Näemmekö kenties kolmannen maailmansodan? Ainakin kaikki merkit ovat samat kuin kahden aikaisemman kynnyksellä.

Tämän päivän nuoret ovat tulevaisuuden päättäjiä. Elävätkö he ennen näkemättömän vihan ja pelon ilmapiirissä? Ainakin he elävät suuren epävarmuuden keskellä.

(Lähde: Marianne Alopaeus, Pimeyden ydin, Gummerus, Jyväskylä 1966)