Joitakin vuosia sitten puhuttiin paljon postmodernista ajasta. Postmodernia oli liki kaikki, mitä siihen nyt vain osattiin suinkin liittää. Silloin vannottiin Francis Fukuyaman nimeen: Historia oli päättynyt sosialismin romahtamiseen, suurten kertomusten aika oli ohi, todellisuus oli hävinnyt, totuutta ei ollut eikä arvojakaan enää tarvittu.
Näinhän se meni. Kunnes todellisuus iski suurella nyrkillä päin näköä viimeistään silloin, kun maailmanlaajuinen pankkikriisi puhkesi ja kukkii edelleen.
Nyt taistellaan EU:sta (elämää suurempi kertomus) ja eurosta (ainoa arvo, mikä tunnustetaan, on raha).
Eilen Angela Merkel loihe lausumaan yhteisestä valuutasta nyrkkiä pöytään takoen: Koskaan ihmiskunnan historiassa eivät kansat, joilla on yhteinen valuutta, ole käyneet keskenään sotaa. Siitäkö tässä nyt onkin kysymys: Uhkaako meitä eurooppalainen sota?
Antti Blåfeld vertaa (7.9.) Helsingin Sanomissa brittiläisen Sir Philip Gibbs (1877–1962) kuvausta vuoden 1934 Manner-Euroopasta tähän päivään.
”Mahdottomilta tuntuvia asioita tapahtuu, poliittiset voimasuhteet ja valta-asetelmat muuttuvat nopeasti. Kukaan ei tunnu hallitsevan kehitystä, usko politiikkaan ja poliitikkoihin (ja toimittajiin) on huvennut. Yhä useammin vaalien teemana on vain ihmisten halu saada nykyiset vallanpitäjät pois riippumatta siitä, mitä haastajat tarjoavat.
Kenelläkään ei tunnu olevan näköalaa. Tapahtumien vyöryssä mittasuhteet katoavat ja tavoitteet murenevat.
Tänäänkin tavalliset ihmiset kunnioittavat perinteisiä hyveitä: ahkeruutta, rehellisyyttä, kohtuutta ja kohteliaisuutta.”
Mutta pelastaako meidät yhteinen valuutta? Pelastiko se Jugoslavian, Neuvostoliiton tai Tšingis-kaanin?
Eikö vastausta pitäisi etsiä sodan todellisista syistä eli siitä, että sota on aina talouden ja politiikan jatkoa.
Sauli Niinistö kirjoitti 4.9. blogin, missä hän vyörytti syyt valtioiden velkaantumisesta niiden huolettomien niskoille, jotka eivät ole tajunneet, ettei velaksi voi elää. Niinistö puhui passiivissa ikään kuin päättäjillä ei olisi nimiä. (Olisin laittanut tähän suoran lainauksen, mutta kirjoitus on poistettu Uudesta Suomesta.)
Suomen talous oli ylijäämäinen ennen kuin hallitus rupesi lainarahalla pääomittamaan pankkeja ja myöntämään verohelpotuksia rikkaille.
Nyt maksajiksi halutaan Euroopan kansat, joiden kustannuksella tässä on rahaa jaettu eliitille. On täysin moraalitonta, että voitot yksityistetään, mutta tappiot sosialisoidaan.
Johtopäätös: Suorana jatkumona postmodernille elämme nyt postmoraalin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti