Köyhiä ollaan - persekin kahdesta kappaleesta

Suomen Pankki on antanut varoituksen: kansa on ylivelkaantunut. Ketä pankki varottaa? Jos velallisia, niin kovasti on myöhäistä. Ollaan veloissa valtiota myöden.

Kun 90-luvun lamasta oli jotenkuten toivuttu, niin ukaaseja oli vaikka minkälaisia: lainaa ei saa antaa ilman reaalivakuuksia, takaajiksi ei kelvannut kuka tahansa, puskurirahastoja piti perustettaman valtion turvaksi.

Ja tässä taas ollaan uusia rahastoja perustamassa ja parkumassa, kun mahtilainoja on saanut pelkästään kiinteistövälittäjän suosituksella vuosikaudet; ja kaikenlaiset kulutusluotot ja pikavipit päälle.

Vain koronkiskureilla ei ole mitään hätää. Kun rahoituskriisi pamauttaa ihmiset päin seinää, luotottajat rikastuvat. Velkaannuttamalla kaikki valtioita myöden koronkiskurit rikastuvat.

Kun korot kiskaistaan pilviin, tapahtuu valtava omaisuuden uusjako periaatteella mulle ja mun kaverille. Pankin johtokunnassa istuva isäntä saa pilkkahinnalla omakseen kauan havittelemansa naapurin velkaisen talon.

Syklisesti toistuva lama on kapitalismin laki. Tämän lain mukaan laman aikana rikkaat rikastuvat entisestään ja köyhät köyhtyvät. Kun lama on ohi, moni joutuu katkerasti huomaamaan, että se hartaasti odotettu perintökin meni sivu suun.

Keskiluokan asema säilyy jotenkuten, mutta entistä suurempi joukko menettää etuoikeuksiaan. Harry Martinsonin mukaan keskiluokkaa on neljänlaista: 1) sivistys ja piano, 2) sivistys, mutta ei pianoa, 3) ei sivistystä, mutta piano, 4) ei sivistystä eikä pianoa.

Lue myös tämä Ilkka Luoman blogi Suomen Pankki varottaa vakavasti.

(Lähde: Harry Martinson, Nokkoset kukkivat, 1935, Suom. V. Hämeen-Anttila, Karisto 1974)

Postmodernista postmoraaliin

Joitakin vuosia sitten puhuttiin paljon postmodernista ajasta. Postmodernia oli liki kaikki, mitä siihen nyt vain osattiin suinkin liittää. Silloin vannottiin Francis Fukuyaman nimeen: Historia oli päättynyt sosialismin romahtamiseen, suurten kertomusten aika oli ohi, todellisuus oli hävinnyt, totuutta ei ollut eikä arvojakaan enää tarvittu.

Näinhän se meni. Kunnes todellisuus iski suurella nyrkillä päin näköä viimeistään silloin, kun maailmanlaajuinen pankkikriisi puhkesi ja kukkii edelleen.

Nyt taistellaan EU:sta (elämää suurempi kertomus) ja eurosta (ainoa arvo, mikä tunnustetaan, on raha).

Eilen Angela Merkel loihe lausumaan yhteisestä valuutasta nyrkkiä pöytään takoen: Koskaan ihmiskunnan historiassa eivät kansat, joilla on yhteinen valuutta, ole käyneet keskenään sotaa. Siitäkö tässä nyt onkin kysymys: Uhkaako meitä eurooppalainen sota?

Antti Blåfeld vertaa (7.9.) Helsingin Sanomissa brittiläisen Sir Philip Gibbs (1877–1962) kuvausta vuoden 1934 Manner-Euroopasta tähän päivään.

”Mahdottomilta tuntuvia asioita tapahtuu, poliittiset voimasuhteet ja valta-asetelmat muuttuvat nopeasti. Kukaan ei tunnu hallitsevan kehitystä, usko politiikkaan ja poliitikkoihin (ja toimittajiin) on huvennut. Yhä useammin vaalien teemana on vain ihmisten halu saada nykyiset vallanpitäjät pois riippumatta siitä, mitä haastajat tarjoavat.

Kenelläkään ei tunnu olevan näköalaa. Tapahtumien vyöryssä mittasuhteet katoavat ja tavoitteet murenevat.

Tänäänkin tavalliset ihmiset kunnioittavat perinteisiä hyveitä: ahkeruutta, rehellisyyttä, kohtuutta ja kohteliaisuutta.”

Mutta pelastaako meidät yhteinen valuutta? Pelastiko se Jugoslavian, Neuvostoliiton tai Tšingis-kaanin?

Eikö vastausta pitäisi etsiä sodan todellisista syistä eli siitä, että sota on aina talouden ja politiikan jatkoa.

Sauli Niinistö kirjoitti 4.9. blogin, missä hän vyörytti syyt valtioiden velkaantumisesta niiden huolettomien niskoille, jotka eivät ole tajunneet, ettei velaksi voi elää. Niinistö puhui passiivissa ikään kuin päättäjillä ei olisi nimiä. (Olisin laittanut tähän suoran lainauksen, mutta kirjoitus on poistettu Uudesta Suomesta.)

Suomen talous oli ylijäämäinen ennen kuin hallitus rupesi lainarahalla pääomittamaan pankkeja ja myöntämään verohelpotuksia rikkaille.

Nyt maksajiksi halutaan Euroopan kansat, joiden kustannuksella tässä on rahaa jaettu eliitille. On täysin moraalitonta, että voitot yksityistetään, mutta tappiot sosialisoidaan.

Johtopäätös: Suorana jatkumona postmodernille elämme nyt postmoraalin aikaa.