Munat rikki! Keittiö tulessa! Emumunaus III

Kirjansa Emumunaus kolmannessa osassa Päivän peili Esko Seppänen tarkastelee, miten munista eri maissa on yritetty tehdä sekä munakasta, kokkelia että pastaa, mutta edes keittäminen tai paistaminen ei ole onnistunut. Kaikki munat on kuitenkin saatu rikki ja keittiö on liekeissä. Kuukausikaupalla EU:ssa rakennettiin palomuureja, jotta tuli ei leviäisi, mutta savu ja munien palamisen käry haisee jo Suomessa asti. Ja jokainen munansa kärventänyt tietää, että pohjaan palaneita munia ei voi syödä.



Kreikan talouden raunioista Seppänen toteaa: ”Kun valtioiden rahantarve voidaan turvata joko painamalla rahaa tai ottamalla lisää velkaa, Kreikan käytössä ei ole näistä viimeisistä oljenkorsista kumpaakaan. Se ei voi enää (aiemmin vähän voi) painaa itse itselleen lisää euroja eikä se saa markkinoilta lisää velkaa. Kun nämä ovat vaihtoehdot, pitää todeta, että varsin huonosti Emu ja euro sopivat Kreikalle (mutta oikein hyvin Saksalle).



Eurouskovaiset puolustelevat itsensä ylivelkaantuneiden maiden avustamista sanomalla, että Euroopan unioni on solidaarisuusyhteisö ja että siitä vain. Mutta mitä vastaavat siihen kreikkalaiset? Kiitti, meille riitti tätä solidaarisuuden lajia.”



Eikä munia tietenkään enää saada ehjiksi, vaikka niitä on yritetty liimata, vaikka minkä nimisillä liimoilla: EVM, IMF, ERVV, TRS, ETF, AAA, BIS, EVVK. Vain WC on kokeilematta. Mutta kerran rikotut munat ovat rikki ja pysyvät.



Suomi sulo maksajana ei ole ilmeisesti käsittänyt mitään, vaan on kuvitellut koko ajan leipovansa pullaa: ”Suomen kouluissa opetetaan (?), että Suomen ei pidä EU:ssa noukkia rusinoita pullasta. Joelin päivän puheessaan Joel Lehtosen patsaalla Savonlinnassa Hannu Taanila muistutti, että Suomi ei todellakaan ole noukkinut pullasta rusinoita vaan päinvastoin pannut pullaan niitä lisää. Rusinoiden poimimisen pullasta hoitavat sitten niiden pankkien omistajat sekä ne yksityiset sijoittajat, jotka ovat lainanneet rahaa (eivät omaansa) PIIGS-maille. Suomella on Emussa uusi vientituote, jota Ruotsilla ei ole: europullarusinat. Suomen valtio on sitoutunut tarjoamaan näitä rusinoita yli 30 000 000 000 euron arvosta.”



Lopulta on sitten käynyt niin, että missään EU-maassa ei enää oikein jakseta uskoa, että emumunista tulisi sen enempää lasta kuin paskaa. Emu elää parhaillaan kohtalonsa hetkiä.



Eilisen uutiset kertoivat, että ratkaiseva EU:n kannalta tulee olemaan tämä syksy. Tosin näitä ratkaiseviakin hetkiä on jo aiemmin ehditty julistaa yksi toisensa perään. Ja kun tarpeeksi kauan huudetaan, että susi tulee, kohta kukaan ei usko.



(Lähde: Esko Seppänen, Emumunaus, Into, Riika 2012)



Raha ei ole rikkautta. Emumunaus I



Todellista arvoa ei luoda tyhjästä. Emumunaus II

Todellista arvoa ei luoda tyhjästä. Emumunaus II

Esko Seppäsen kirja Emumunaus jakaantuu neljään pääosaan: Taustapeili, Sivupeili, Päivän peili ja Kerro, kerro kuvastin.



Sivupeilissä kerrotaan finanssikapitalismista, virtuaalirahasta, johdannaiskaupasta, pankkien verkostoista ja lopuksi markkinavallan mahalaskusta.



”Johdannaiset ovat pankkien finanssitehtaiden tuotteita, joilla on virtuaalinen yhteys reaaliomistettavaan mutta ei sellaista napanuoraa, joka toisi niille ravintoa reaalitaloudesta. Niiden arvo on johdettu jostakin, joka on tai jota on, mutta mitä johdannainen itsessään ei ole. Johdannainen ei ole osake, joukkovelkakirja, korko, valuutta, raaka-aine tai kiinteistö, mutta sillä voidaan yrittää rahastaa arvaus esimerkiksi pörssikurssista, Kreikan valtion lainan korosta, rakkakahvin hinnasta, euron ja dollarin välisestä valuuttakurssista ja ties mistä”, kirjoittaa Seppänen.



Tarkkaan ottaen edellä sanottu sisältää ristiriidan ja kertoo, että napanuora sittenkin on olemassa. Ihan pelkkää nopanheittoa Wall Streetillä ei sentään harrasteta. Tietokoneet seuraavat hintojen kehittymistä ja tekevät kauppoja nanosekunneissa.



Jatkossa Seppänen toteaakin: ”Reaalimaailma ja siitä riippumaton johdannaismaailma tulevat toimeen ilman toinen toistaan, paitsi että johdannaismaailman pelimerkeillä pelataan reaalimaailman pelejä. Usein niillä rikotaan reaalimaailman hyödykkeiden hintasuhteet yksien hintojen noustessa johdannaisilla vedätyksen seurauksena epäsuhtaan toisten hintojen kanssa.”



Tällaisen vedätyksen seuraukset reaalimaailmassa saattavat olla hyvinkin katastrofaaliset: Esimerkiksi leipävilja voi mädäntyä siiloissa samaan aikaan, kun ihmiset niiden ympärillä näkevät nälkää. Mutta tämä on pelureille sivuseikka. Ahneelle ei siitä se, että hän saa paljon, koska hän haluaa kaiken.



Rahamarkkinoilla ratkaisevaa on verkostoituminen, vaikka esimerkiksi sisäpiirikaupoista rankaistaan – ainakin jos jää kiinni.



Esko Seppänen kertoo monia esimerkkejä keinottelijoista. Hän kertoo myös Jérôme Kervielistä, joka ”halusi edetä uralla ja tuottaa työnantajalleen isoja voittoja pelaamalla pörssi-indeksifutuureilla eli hänen tehtävänsä oli arvata eurooppalaisten pörssikurssien kehityksen suunta: ylös vai alas. Hänkin paikkasi virhearvioita uusilla virheillä, ja ennen kiinnijäämistään hän oli 74 000 euron vuosipalkalla aiheuttanut pankilleen 5 miljardin euron tappion. Sitä ennen hän oli pannut peliin pankin omaisuutta 49,9 miljardia euroa, mikä oli suurempi rahasumma kuin oli koko suuren pankin koko pörssiarvo. Tuomioistuin määräsi Kervielin maksamaan takaisin pankille koko tappiosumman. Tuomiota ei kohtuullistettu, vaikka puolustus osoitti, että sen summan maksamiseen Kervieriltä menee 177 000 vuotta.”



Ja tällaisia kauppoja tekevät kaikki ”kunniallisetkin” pankit ja niin kuin Seppänen sanoo: ”Tuskin on maailmassa yhtään suurpankkia, joka toimisi eettis-moraalisesti kestävällä tavalla.” Tästä huolimatta pankkien tappioiden maksajiksi haetaan aina tilaisuuden tullen veronmaksajia.



”Voittojen ja bonusten kasvattamisen näkökulmasta pankkien herkkukauppojen myyntiartikkeleita valmistettiin maksamattomien velkojen arvopaperistamisesta ja vastikkeettomista johdannaisista. Vähitellen isännättömän, löysän ja halvan rahan valtameressä lillui suunnattomat määrät virtuaalirahaa odottamassa pankkien troolareita keräämään voitot pois. Raha kuitenkin myrkyttyi ja sairastutti finanssikapitalismin morbus insanae pecuniae –tautiin. Kun löysän ja halvan rahan hype päättyi surkeasti, tuli pohdittavaksi, onko kapitalismin parasta ennen –käyttöpäivä ohitettu ja käykö systeemille niin kuin kävi Wall Streetin investointipankeille, jotka Paavalin varoituksesta piittaamatta ”lankesivat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin, jotka upottavat ihmiset turmioon ja kadotukseen”. Useita niistä ei enää ole.” (emt.)



Ja sitten Esko Seppäsen johtopäätös, johon on helppo yhtyä: ”Ihmiskunta tarvitsee vapaaksi päästetyn ja vapauksiaan väärinkäyttävän markkinavallan aseistariisunnan ja kurinpalautuksen! Me emme saa olla sivustakatsojia pankkivallan potkiessa laskujensa maksajia näkymättömillä jaloillaan. Vastarintaliikkeen tavoitteena on oltava se, että finanssituotteet palautetaan palvelemaan reaalitaloutta.



Tämän päivän talous toimii juuri päinvastoin ja toisin päin.”









(Lähde: Esko Seppänen, Emumunaus, Into, Riika 2012)



Raha ei ole rikkautta. Emumunaus I.

Raha ei ole rikkautta. Emumunaus I

”Maailma näyttää numeroiden valossa kummalliselta. Miten ovat voineetkaan niin perusteellisesti erkaantua toisistaan reaalitalous ja finanssitalous kuin seuraavaksi esitettävät numerot kertovat? Käsittämättömän pieni määrä bankstereita hallitsee maailmantaloutta. Systeemin kriisin on silti tuottanut systeemi itse. Se olisi syntynyt, vaikka vallassa olisivat olleet toiset yksilöt”, kirjoittaa Esko Seppänen uusimmassa kirjassaan Emumunaus. Tämä on finanssikapitalismin laki.



”Kaikenlainen laittomuus, kierto ja kikkailu toimii sen joukon etua vastaan, jonka muodostavat maapallon 3 100 000 000 työtä tekevää ihmistä. He ovat reaalitalous.” (emt.)



”Finanssikapitalismi, jossa tuotetaan paitsi finanssihyödykkeitä myös finanssihaitakkeita ja -turhakkeita, elää omaa reaalitaloudesta riippumatonta elämäänsä. Sen temppeleitä ovat pörssit, joiden yhteenlaskettu liikevaihto oli 63 biljoonaa dollaria. Pörssi on markkinavoimien sokean leikin hiekkalaatikko, jossa omistajat jakavat varallisuutta keskenään; yrityksille itselleen niistä ei ole erityisempää käyttöä. Pörsseissä tuotteet ovat standardisoituja ja toiminta läpinäkyvää. Pelaamisella on säännöt, joiden rikkomisesta rangaistaan” (emt.)



Kirjan alkuosa sisältää lukuja lukujen perään. Niiden mittaluokka on kolikoihin tottuneen ihmisen vaikea hahmottaa. Yksi asia on kuitenkin selvä: Kaikki todellinen arvo luodaan työssä, jolle myös finanssipelit viimekädessä perustuvat. Työtä tarvitaan edelleenkin, jotta kulta muuttuisi harkoiksi, joita turvallisuushakuisimmat Roope-ankat varastoivat säilöihinsä.



Työtä tarvitaan ja ennen muuta veroja, joita poliitikot sitten kuin omina rahoinaan jakavat äänten kalastelun toivossa. Poliitikot haluavat lisää ääniä, jotka tuovat valtaa jakaa halpakorkoista velkaa, jolla saadaan uusia ääniä ja lisää valtaa. Kierre näyttää loputtomalta, mutta ei sitä ole.



Edessä on väistämättä romahdus, jolla poliitikot nytkin pelottelevat velkaantuneita ihmisiä. Nyt tehdään niin kuin banksterit määräävät. Muuten tapahtuu niin kuin on tapahtunut ennenkin, että vedetään liinat kiinni, nostetaan korot pilviin ja kerätään omaisuusmassat niiden haltuun, joilla ennestään paljon on. Ja siinä se on sitten taas tämä ihmisjoukkojen työllään luoma reaalitalous.



Lähihistorian aikana on ollut monenlaista kuplaa, joilla on tyhjennetty tuulipukukansan taskut. Ensin oli IT-kupla, sitten asuntokupla ja nyt ovat vuorossa kokonaiset pankkien painostamat kansantaloudet, joiden työtätekevät veronmaksajat pakotetaan velkojen maksajiksi syntymättömiin lapsiin asti.



Useampaankin kertaan on suomalaispäättäjien taholta vilauteltu, että eurokriisin ratkaisemiseksi pitäisi ottaa mallia 90-luvun lamanhoidosta. Kovat olivat silloiset lääkkeet.



”Kansantuote aleni Suomessa silloin kolmen vuoden aikana runsaat 10 % eli melkein yhtä paljon kuin nyttemmin Portugalissa. Suomen valtion velka kasvoi BKT:llä mitattuna 10 prosentista 66 prosenttiin samasta syystä kuin se on nyt – pankkeja pelastettaessa – räjähtänyt käsiin Irlannissa. Vuonna 1989 työttömiä oli Suomessa 80 000 mutta vuonna 1994 runsaat 400 000. Samanlainen työttömyyden raju kasvu on tapahtunut Kreikassa ja Espanjassa, eikä koko Emussakaan ole ennen ollut yhtä paljon työttömiä kuin on nyt. Suomen laman vuosina 41 000 yritystä teki konkurssin, mikä oli 2,5 kertaa enemmän kuin ”normaalimäärä”. Kreikassa taas 170 000 yritystä tekee konkurssin vuosina 2011-2012, mikä on missä tahansa epänormaalia. Suomessa yhteensä 11 000 ihmistä päätti itse päivänsä, mikä oli noin viidenneksen ”normaalia” enemmän”, kirjoittaa Esko Seppänen.



Tämän politiikan tärkeimmät arkkitehdit olivat Esko Aho, Iiro Viinanen ja Mauno Koivisto. He olivat se salamurhaajan käsi, jonka uhrina oli demokratia.



Nyt historia toistaa itseään paljon suuremmassa mittakaavassa. Siksi kysymys kuuluukin, miten kauan tämän annetaan jatkua. Miten kauan ihmiset suostuvat siihen, että heidän työnsä tulokset viedään heiltä itseltään ja vielä heidän lapsiltaankin eikä vain kolmanteen polveen, vaan ikuisuuteen asti?



(Lähde: Esko Seppänen, Emumunaus, Into, Riika 2012)

Hemmo puoluediktatuurin rattaissa

Toisin kuin väitetään, että Suomessa vallitsisi demokratia, meillä on vallalla puoluediktatuuri. Kourallinen yleensä vanhoja ukkoja ja akkoja päättää asiat ylhäältä alas asti.



Puoluediktatuuria pidetään yllä kansalaisilta kerätyllä pakkoverolla, jota puoluetueksi kutsutaan. Tämän lisäksi tulevat erilaiset kansalaisjärjestöt, kuten nuoriso-, potilas- ja muut niin kutsutut kolmannen sektorin yritelmät, joiden kautta kulkee piilopuoluetuki.



Systeemin ulkopuolella liikkuvaa nämä keskinäisen valvonnan ja kehun kerhot eivät tavoita. Yhteistä hyvää jaetaan periaatteella: mulle ja mun kaverille. Kansalaistoiminnasta ei voida enää puhua. Silti, jos lasketaan yhteen kaikkien näiden apparaattien yhteinen jäsenmäärä, Suomen väkiluvuksi saadaan 89 miljoonaa.



Tällä linnavuorella apparatsikit vahtivat kuin kerberokset, ketä nostetaan ja kenestä tehdään kokonaan persona non grata ja kaikkea tältä väliltä. Tärkeintä on että säilyy työrauhaksi kutsuttu hautausmaan hiljaisuus. Arvostelua ei sallita.



Linnavuorella eliitti elää läpinäkymättömässä kuplassa täysin tietämättömänä ihmisten asioista ja heidän todellisesta tilastaan niin kuin viimeksi nähtiin vanhuslainkäsittelyssä. Ei mitään logiikkaa perusteluissa ja sitten otetaan käyttöön vanha kunnon eufemismi: vapaaehtoinen pakko, joka kaiken lisäksi on vielä oxymoron eli sula mahdottomuus.



Kunnallisvaaleissa voi tietysti kuka tahansa perustaa valitsijayhdistyksen, mutta tuskinpa siitä paljon apua on, kun kaikki resurssit ohjataan olemassa olevien puolueiden pohjattomiin kassoihin.

Intiaanit ovat apinoita ja puoli-ihmisiä

Näin väittivät aikoinaan Goethe ja Hegel. Vähänpä tiesivät.



Vuonna 1994 tohtori Ruth Sady aloitti kaivaukset Supen laaksossa Limasta pohjoiseen ja löysi 5000 vuotta vanhan asutuksen, joka kertoo korkeasta kulttuurista. Kulttuuri on siis vanhempi kuin esimerkiksi Kiinan, Intian, Mesopotamian ja Egyptin.



Paikassa, jota nykyisin kutsutaan Caraliksi, on ollut noin 3000 asukasta. Yhteiskunta on ollut hyvin järjestäytynyt ja todennäköisesti naisvaltainen. Alueen kaivauksissa ole löytynyt lainkaan aseita, mikä todistaa kulttuurin rauhanomaisuudesta. Valta on perustunut hierarkialle ja uskonnolle. Ihmiset ovat todennäköisesti palvoneet auringonjumalaa.



Caralin kukoistus perustui sademetsien, rannikon ja vuoriston asukkaiden yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen.



Caralista on löydetty kuusi pyramidia, joista suurin on 160 metriä pitkä ja 18 metriä korkea.



Paljon myöhemmin eläneet inkat ovat ottaneet oppinsa Caralista. Inkat puhuivat myös samaa kieltä, ketšua, joka oli inkavaltakunnankin virallinen kieli.



Loppu onkin sitten historiaa, kun espanjalaiset Kolumbuksen johdolla tuhosivat inkojen kulttuurin ja ryöstivät heidän aarteensa. Pelkästään kultaa sulatettiin ja kuljetettiin Eurooppaan 180 000 tonnia.



Nykyisen Perun intiaanit kärsivät yhä tänä päivänä siirtomaavallan heille aiheuttamasta köyhyydestä.











Olin järjestämässä vuonna 1988 Karkkilassa Peru-tapahtumaa, jossa vieraana oli kaksi perulaista keraamikkoa. Ylemmän uvan maljakko on tehty erikoisella tekniikalla siten, että tekijän toisessa kädessä on pyöreä kivi, jolle hän asettaa saven ja muotoilee ruukun hakkaamalla savea puulastalla. Lintu ja pienempi maljakko on tehty muovailemalla. Esineet poltettiin purkutiilestä tehdyssä ulkouunissa, mutta hyvin ovat sekä pinta että värit säilyneet.



Ohjelma Perusta lähetettiin 3-satilta maanantaina 27.8.2012

En ole Pavlovin koira. Hullu mikä hullu II

Kirjassaan Putoaminen Albert Camus mainitsee muutoksen, joka ihmisissä on tapahtunut: Ennen sanottiin, minä ole tätä mieltä. Nyt kaikki julistavat totuutta.



On suuri ero siinä, mitä ihminen tuntee, mitä ja miten hän tunteistaan puhuu. Puhumattakaan siitä, ryhtyykö hän sanoista tekoihin. Ihminen ei ole, tai ainakaan minä en ole Pavlovin koira, joka kellon kilahduksesta rupeaa kuolaamaan.



Ihmisen tunteiden kirjo on laaja. Tunteita on paljon enemmän kuin sanoja kuvaamaan niitä. Ehkä tunteet pitäisikin vain tuntea ja olla puhumatta niistä. Mutta eikö jokaisella ihmisellä silloin olekaan oikeutta omiin tunteisiinsa. Juuri toisten tunteita, ajatuksia ja sananvapautta autoritaariset totalitaristit haluavat rajoittaa.



Samat henkilöt, jotka haukkuvat suvaitsevaisia ihmisiä ”kukkahattutädeiksi”, hyppäsivät takajaloilleen puolustamaan ihmisoikeuksia, kun minä kuvittelin mielessäni laittavani Norjan hullun piinakoppiin, missä hänen silmilleen voisi syljeskellä. Eikö tämä ole hirmuteon suoraa puolustelua kukkahattutätimäiseen tapaan?



Tuttavani oli puolestaan sitä mieltä, että jokaisen itseään kunnioittavalla ihmisillä pitäisi olla oikeus kieltäytyä vartioimasta ja vaikkapa laittamasta ruokaa Norjan hullulle. Onko tuttavallani oikeus tällaiseen mielipiteeseen.



Tähän loppuun haluan vielä esittää ihmetykseni sen johdosta, miksei Norjan tappaja kärsi rangaistustaan samoin kuin muut vaaralliset vangit. Miksi hänelle pitää antaa erityiskohtelu tietokoneineen ja kolmen sellin sviitti?

Hullu mikä hullu

Albert Camus kertoo kirjassaan Putoaminen rangaistuksesta, missä ihminen laitetaan piinakoppiin, jossa ei mahdu makaamaan eikä seisomaan suorana. Siinä kopissa on oltava aina vinossa.


Sellaisiakin piinakoppeja on ollut, joissa ihminen juuri ja juuri mahtuu seisomaan seinän ja oven välissä. Ja ovessa on luukku, jonka vartijat voivat halutessaan avata sylkeäkseen vangin naamalle, jonka ainoa keino suojautua on sulkea silmät.


Ilmeisesti ranskalaiset siirtomaaherrat olivat suuressa viisaudessaan suunnitelleet tällaiset laitokset.


Tällaiseen piinakoppiin minä haluaisin Norjan hullun, jonka nimeä en edes halua kirjoittaa tai ääneen lausua.


Erittäin kalliiksi tulleessa oikeudenkäynnissä on pohdittu pitkään myös sitä, oliko Norjan hullu mielisairas vai normaali. Minusta kaikki ihmiset, jotka kannattavat sotia ja tappamista ongelmien ratkaisemisen välineinä, ovat enemmän tai vähemmän mielenvikaisia. Tässä tapauksessa on kyse umpihullusta.


Terveen ihmisen ei tarvitse turvautua väkivaltaan.





Lähde: Putoaminen. (La chute, 1956.) Suomentanut Maijaliisa Auterinen. Otava, 1958.

http://www.hymy.fi/tasta-puhutaan/vapaamuurarit-rituaalit-ja-salat