”Maailma näyttää numeroiden valossa kummalliselta. Miten ovat voineetkaan niin perusteellisesti erkaantua toisistaan reaalitalous ja finanssitalous kuin seuraavaksi esitettävät numerot kertovat? Käsittämättömän pieni määrä bankstereita hallitsee maailmantaloutta. Systeemin kriisin on silti tuottanut systeemi itse. Se olisi syntynyt, vaikka vallassa olisivat olleet toiset yksilöt”, kirjoittaa Esko Seppänen uusimmassa kirjassaan Emumunaus. Tämä on finanssikapitalismin laki.
”Kaikenlainen laittomuus, kierto ja kikkailu toimii sen joukon etua vastaan, jonka muodostavat maapallon 3 100 000 000 työtä tekevää ihmistä. He ovat reaalitalous.” (emt.)
”Finanssikapitalismi, jossa tuotetaan paitsi finanssihyödykkeitä myös finanssihaitakkeita ja -turhakkeita, elää omaa reaalitaloudesta riippumatonta elämäänsä. Sen temppeleitä ovat pörssit, joiden yhteenlaskettu liikevaihto oli 63 biljoonaa dollaria. Pörssi on markkinavoimien sokean leikin hiekkalaatikko, jossa omistajat jakavat varallisuutta keskenään; yrityksille itselleen niistä ei ole erityisempää käyttöä. Pörsseissä tuotteet ovat standardisoituja ja toiminta läpinäkyvää. Pelaamisella on säännöt, joiden rikkomisesta rangaistaan” (emt.)
Kirjan alkuosa sisältää lukuja lukujen perään. Niiden mittaluokka on kolikoihin tottuneen ihmisen vaikea hahmottaa. Yksi asia on kuitenkin selvä: Kaikki todellinen arvo luodaan työssä, jolle myös finanssipelit viimekädessä perustuvat. Työtä tarvitaan edelleenkin, jotta kulta muuttuisi harkoiksi, joita turvallisuushakuisimmat Roope-ankat varastoivat säilöihinsä.
Työtä tarvitaan ja ennen muuta veroja, joita poliitikot sitten kuin omina rahoinaan jakavat äänten kalastelun toivossa. Poliitikot haluavat lisää ääniä, jotka tuovat valtaa jakaa halpakorkoista velkaa, jolla saadaan uusia ääniä ja lisää valtaa. Kierre näyttää loputtomalta, mutta ei sitä ole.
Edessä on väistämättä romahdus, jolla poliitikot nytkin pelottelevat velkaantuneita ihmisiä. Nyt tehdään niin kuin banksterit määräävät. Muuten tapahtuu niin kuin on tapahtunut ennenkin, että vedetään liinat kiinni, nostetaan korot pilviin ja kerätään omaisuusmassat niiden haltuun, joilla ennestään paljon on. Ja siinä se on sitten taas tämä ihmisjoukkojen työllään luoma reaalitalous.
Lähihistorian aikana on ollut monenlaista kuplaa, joilla on tyhjennetty tuulipukukansan taskut. Ensin oli IT-kupla, sitten asuntokupla ja nyt ovat vuorossa kokonaiset pankkien painostamat kansantaloudet, joiden työtätekevät veronmaksajat pakotetaan velkojen maksajiksi syntymättömiin lapsiin asti.
Useampaankin kertaan on suomalaispäättäjien taholta vilauteltu, että eurokriisin ratkaisemiseksi pitäisi ottaa mallia 90-luvun lamanhoidosta. Kovat olivat silloiset lääkkeet.
”Kansantuote aleni Suomessa silloin kolmen vuoden aikana runsaat 10 % eli melkein yhtä paljon kuin nyttemmin Portugalissa. Suomen valtion velka kasvoi BKT:llä mitattuna 10 prosentista 66 prosenttiin samasta syystä kuin se on nyt – pankkeja pelastettaessa – räjähtänyt käsiin Irlannissa. Vuonna 1989 työttömiä oli Suomessa 80 000 mutta vuonna 1994 runsaat 400 000. Samanlainen työttömyyden raju kasvu on tapahtunut Kreikassa ja Espanjassa, eikä koko Emussakaan ole ennen ollut yhtä paljon työttömiä kuin on nyt. Suomen laman vuosina 41 000 yritystä teki konkurssin, mikä oli 2,5 kertaa enemmän kuin ”normaalimäärä”. Kreikassa taas 170 000 yritystä tekee konkurssin vuosina 2011-2012, mikä on missä tahansa epänormaalia. Suomessa yhteensä 11 000 ihmistä päätti itse päivänsä, mikä oli noin viidenneksen ”normaalia” enemmän”, kirjoittaa Esko Seppänen.
Tämän politiikan tärkeimmät arkkitehdit olivat Esko Aho, Iiro Viinanen ja Mauno Koivisto. He olivat se salamurhaajan käsi, jonka uhrina oli demokratia.
Nyt historia toistaa itseään paljon suuremmassa mittakaavassa. Siksi kysymys kuuluukin, miten kauan tämän annetaan jatkua. Miten kauan ihmiset suostuvat siihen, että heidän työnsä tulokset viedään heiltä itseltään ja vielä heidän lapsiltaankin eikä vain kolmanteen polveen, vaan ikuisuuteen asti?
(Lähde: Esko Seppänen, Emumunaus, Into, Riika 2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti